Hei, lukija!
Alla on lukunäyte esikoisromaanini käsikirjoituksen tämänhetkisestä versiosta. Romaanin virallinen lukunäyte julkaistaan lähempänä romaanin julkaisua. Tämä lukunäyte ei siis ole loppuunsa hiottu taidonnäyte vaan ennemminkin kurkistus siihen, mitä voi olla luvassa. Teksti muuttuu joka muokkauskierroksella.
Toivotan hyviä lukuhetkiä ja palaan viimeistään taas ensi viikolla perinteisemmän blogimerkintäformaatin parissa.
Terveisin Kata
LUKUNÄYTE KÄSIKIRJOITUKSESTA, 07/2016
Jännityksen väre pakeni ruumiistani ulos. Enää minun ei tarvitsi puristaa silmiäni kiinni kauhulla tai pelätä kehon liikahtamista vavisuttavassa ahtaudessa. Vaatteet kiristivät päällä, heikotti. Minä tahdoin kotiin ja aloittaa elämän, jättää taakseni valkoiset seinät ja desifiointiaineen kitkerän katkun.
– Kuinkas täällä voidaan?
Heikin ripeä askel oli pysähtynyt käytävän toisesta päästä pieneen kerrosaulaan. Olin nähnyt oikein. Hän oli istunut tarkkaamopleksin takana, kun minua oli oltu siirtämässä kuvaushuoneesta pukuhuoneeseen.
– Ihan hyvin varmaan. Jännitystä vaan. Ja sinä olet ylitöissä?
– Jonkun ne työtkin on tehtävä.
Heikki huokasi syvään.
– Sinä olet yksin? Painoitko jo tuota tilausnappulaa?
Senni oli kuvauksen takia tehnyt melkein kolmen tunnin ylityöt, kello lähenteli iltakahdeksaa. Sennin poikaystävä oli ollut yhtä aikaisessa kuin mekin, pääsimme ripeästi kuvauksesta ulos. Taksin tulo kestäisi vartin kauemmin, enää vain minuutteja, ja minä olin vakuutellut Sennille, että ei tässä mitään, lähtekää ihmeessä vain kotiin. Pääsisin kyllä itsekin hissiin ja hissistä taksiin. Takkikin oli jo päällä.
Senni oli vielä viimeiseksi painanut tilausnappulaakin valmiiksi. Muita odottajia ei Heikin ja minun lisäkseni ollut. Myöhäinen ilta, ja silti niin moni valitsi tänään portaat.
Merkkivalo sammui. Hälytysääni kimahti.
– No niin, tulihan se hissi sieltä. Minä voin auttaa sinua. Odotas.
Heikin äänessä virisi uupumus. Se oli kuin sairaushistoriani kaiku. Ensimmäisten kipupäivien lääkehuuruinen haave saada elää elämäänsä raahautumatta, koska kaikki vain yksinkertaisesti teki niin kipeää, istuminen, pukeminen, vessassa käynti. Toive nähdä selkeästi sumean sijaan.
Täytyi olla muuta. Täytyi olla jotain muutakin kuin tämä. Kipu sai jäädä elämääni, jos pakko kerran oli. Sen minä hyväksyin. Mutta en jatkuvaa keikuttamista ja loputtomia arvailuja, en kaiken maailman kuvia tasaisin välein. Täytyisi löytyä jokin syy. Ja ennen kaikkea keinot.
Välineet hallita hirmuhallitsijaa.
Hissin ovi sulkeutui. Takanamme juostiin. Puolessavälissä matkaa tömähti voimalla. Katsoin hissin peilistä Heikkiin. Tiesimme molemmat olevamme loukussa.
Kummankaan puhelin ei ottanut yhteyttä. Läheisen tavaratalon hissi oli juuttunut vasta puoli tuntia aiemmin. Apua joutuisi odottamaan ainakin puolitoista tuntia. Hissipäivystäjä valitteli avuttomuuttaan ja toivotti jaksamista. Heikki kaivoi taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen helmeilevää hikeä otsarajaltaan. Minä en huolinut nenäliinaa. Minä halusin antaa hikipisaroiden jäädä.
Vaihdoimme aina säännöllisiltä tuntuvin väliajoin puolia. Välillä olimme minuutteja hiljaa, välillä puhuimme asioista, jotka tekivät meistä onnellisia. Heikki kertoi kiireettömistä sunnuntaiaamuista kesämökillään, jolloin tuuli kävi järvenselältä rantaan. Laiturin vieressä kaislikko humisi, ja pieni aallokko kruunasi maiseman. Kun hän sai aamulla kävellä kahvikuppi kädessä sitä näkyä ihailemaan, kun hän sai lukea päivän lehdestä kaikki artikkelit ilman, että puhelin soi.
Minä tulin onnelliseksi hetkistä ja ihmisistä. Muistin hämärästi erään lapsuuden illan, jonka olimme viettäneet Lauran kanssa kaksistaan kotona. Olin ollut ehkä yhdeksän ja Laura yhdentoista. Television katselusta oli puhjennut aivan järjetön riita. Väärä ohjelma, väärä kanava. Kolmen vartin ajan olimme pitäneet mykkäkoulua, ja sen jälkeen olimme lampsineet keittiöön, vatkanneet täysin ylimitoitetun määrän sokerikakun taikinaa ja syöneet sitä suoraan kulhosta.
– Minä muuten katsoin ne kuvat, Heikki vakavoitui.
– Kuvat?
– Niin. Ne magneettikuvat.
– Aivan niin, totta kai… Ja?
– Ei niissä mitään suurempaa näkynyt. Radiologi tietysti ensin lausuu, sitten tiedetään varmasti.
Minun kipuni oli tämä hissi.
Nykäisin vaistomaisesti pyörätuoliani rajusti takaseinään. Tuolini tärähti, selkäni taipui taakse.
Kului enimmillään puoli minuuttia. Selkä. Sivureidet. Polvet. Uusi hiki rynnisti vaativasti kuivuneen tilalle. Vajosin pulssimaisesti kohti polvia. Ääriviivat sulivat toisiinsa.
Anna tämän loppua.
Anna tämän herrantähden loppua.
– Saara… Saara, yritä hengittää. Ei ole hätää.
Heikki tarttui käteeni mutta en kyennyt painamaan kättäni takaisin. Hän levitti lattialle päällystakkinsa ja siihen päälle vielä puvuntakkinsa.
– Otan sinua nyt kiinni polvitaipeiden alta ja selän takaa. Saadaan sinua edes vähän tuohon makuulle.
Nyökkäsin Heikille, joka laski minut käsivarsiltaan hissin kylmälle lattialle. Takit eivät paljoa pehmustaneet. Ote ei hohkanut. Se oli lääkärimäinen kosketus, vakaa, varma ja tilanteeseen sopiva. Se oli siirto eikä syli. Kaipasin lämpöä ja Lauraa. Kiintymys tylpisti kivun terää, vaikka ei sitä kokonaan vienyt, ei puoltakaan siitä. Mutta vähänkin riitti.
Heikki kohotti jalkani yhdeksänkymmenen asteen kulmaan hissin seinää vasten ja istui jalkojeni tykö varmistamaan, etteivät jalkani lähtisi luisumaan. Hänen tarkkaillessaan minua ääneti ylhäältä alkoi kuulua kolinaa. Apu oli tulossa. Meistä tulisi taas pian lääkäri ja potilas. Puolentoista tunnin ajan olimme olleet muuan Heikki ja Saara, jotka kertoivat vuorotellen toisilleen kertomuksia siitä, mitkä asiat tekivät heistä onnellisia.
– Sinä olet Heikki hyvä lääkäri. Älä unohda sitä.
Olin päässyt kotiin. Kaksi tablettia riittäisi rauhoittamaan kipukohtauksen, niin Heikki oli uskonut, kun minä olin ensin parahtanut, että ei kohtauslääkettä, ei sitä ennen kuin äärimmäisessä hädässä. Vielä ei ollut hätä. Kohta pystyisi taas istumaan, ja sitten saisi mennä nukkumaan, kadottaa kaiken uneen, ja herätä uuteen aamuun.
Otin vesilasin käteeni, nielaisin tabletit. Käteni vapisi, kun se tavoitti lasin. Vesitipat kiilsivät kirkkaina kämmenselällä. Pöytätaso oli sieltä täältä läikikäs.
Saara, yritä hengittää. Ei ole hätää, kertasin Heikin sanoja mielessäni.
Ryystin vettä liian nopeaan. Pärskin keittiön lavuaariin. Yskän tyrehtyessä oli hetken hiljaista. Kuuntelin seinien vaimeita rasahduksia ja rutistin käsiä yhteen.
Olisinko minä vankilassa vielä pitkään? Huomennako helpottaisi, huomennako vai sitä seuraavana päivänä, parin päivän päästä, ensi viikolla?
Käteni tärisivät koko ajan enemmän. Ne saivat puristetuksi puhelinta ja näppäillyksi oikean numeron, lopulta, nelonen oli ollut kolme kertaa jo toiseksi viimeisessä numerossa yksi, sitten minä olin aloittanut jo koko sarjan alusta.
Oli ollut pakko onnistua.
– Petteri Niemi.
– Saara tässä, moi.
Laskin toisen käden vapaaksi puhelimelta.
– Haloo.
– Minä juutuin hissiin.
– Nyt en ihan ymmärrä…
– Kirurgini kanssa äsken, kun tulin magneetista. Tai ei äsken. Olimme loukussa puolitoista tuntia… Tai niin. En minä tiedä. En minä oikeastaan tiedä.
– Onko kaikki hyvin?
– Ei ole. Petteri, minä en jaksa tätä enää.
Kyyneleet tulivat vimmalla ja kyselemättä, virtasivat kuin joen uoma.
– Minä olen vain taakka kaikille. Ja aina, kun soitan… Aina kun soitan, aiheutan vain huolta.
– Et tietenkään ole.
Antakaa joku minulle kivuton huominen.
– Nyt on parempi niin, että tulen käymään. Laita minulle osoitetietosi viestinä. Olen siinä viimeistään puolen tunnin kuluttua.
Petteri halasi minua ovella sanomatta sanaakaan. Minä valutin järkytykseni hänen käsivarsilleen ja luovutin sen kokonaan pois. En tiennyt muusta kuin että hän halasi lujaa. Hän halasi vastustamattoman lujaa, läpitunkevan lujaa ja tinkimättömän lujaa. Hän halasi pelottavan lujaa. Ote oli varma eikä varonut vähääkään. Hän seisoi edessäni vankkana ja seesteisenä, ikään kuin tässä maailmassa olisi ollut sittenkin jotakin, jonka muuttumista ei tarvinnut pelätä ja johon pelko ei ulottunut, varmaa. Minä hengitin otetta kuin pieni lapsi. Ja minä tunsin kivun – mutta minua ei särkenyt.
– Tässä.
Petteri kaivoi taskustaan suklaapatukan ja ojensi sen minulle. Maitosuklaan ja valkosuklaan sekoitus. Se oli hänen lempimakunsa, mutta hän ei tiennyt, mistä minä pidin.
– Kiitos.
Avasin sinisen kuoren. Petteri astui edemmäs olohuoneeseen. Hän kierrätti katsettaan viipyillen ympäri huonetta ja käveli leppoisin askelin, välillä tarkkaili olemustani, kun suklaapatukkani pala kerrallaan hupeni. Suklaan makeus muistutti partaveden hennon kanelista tuoksua, mutta halausta en enää muistelisi. Se ei enää kuuluisi elämääni, koska niin oli parempi.
– Tuletko sinäkin?
Purentani taukosi.
– Kyllä minä voin nostaa, neuvot vain. Ajattelin, että sinunkin on välillä mukavaa istua jossain muualla kuin omassa tuolissasi.
Nosto ei ollut siirto vaan ystävän syli. Istuin sohvan toisessa kulmassa hieman viistottain, koska tasapainooni ei ollut luottamista. Toista kylkeäni tuki sohvatyyny, toista kylkeäni Petterin käsi. Petterin käsi oli lämmin ja hänen kasvonsa tyynet, aivan kuten ennenkin.
– Miten koulussa sujuu? kysyin.
– Mitäs sinne. Kaikki pyörii kuten ennenkin. Läksyjä on oppilaiden mielestä liikaa ja sekin on raskasta, kun pitää ajatella niin paljon.
Naurahdin.
– Kyllä minä aika vähän sinun tunneillasi kelloa katsoin.
– Niinhän sinä nyt sanot.
Sitten Petteri kysyi, miten minä voin, ja minä muistin, mistä nykyisyyteni alkoi, loukkaantumisesta, hoipertelusta lääkehumalasta ja epätiedosta. Miten paljon rästejä pöytä nytkin kätki, niiden keskeltä minä heräsin joka aamu ja yritin olla ajattelematta kokonaismäärää ja kerrallaan ainoastaan vain yhtä, mutta silti halusin sulkea silmäni jokaiselta yhdessä ja erikseen. Luin vaillinaisia muistiinpanoja, kun en itsekään ollut varma, missä olin ollut paikalla ja missä en.
– Saara?
– Anteeksi…
– Itke pois.
Petterin käsi pysyi olkapäälläni, silitti hiljaa, mutta mieleni sylki loputtomasti mustaa. Magneetti ei suurella todennäköisyydellä tuonut mitään uutta, hissi oli vanginnut kuin kipu. Hikipisarat olivat liimaantuneet meidän kummankin otsille, minun ja Heikin, ja Heikki pääsisi niistä varmasti melko nopeasti eroon. Särky oli vienyt kyyn nähdä jotakin erottavasti ja epätoivo oli säestänyt.
Eikä epätoivo estänyt särkyä ikinä, vaikka se jos mikä olisi ollut inhimillistä.
Poskipäitäni kirveli, kun Petteri ilmoitti, että hän jäisi sohvalleni yöksi. Minun ei kuuluisi olla nyt yksin.
11.
Saara, marraskuu 2015
Lähelläni sijaitsi palvelutalo, johon soittamalla sain muutamassa minuutissa tarvittavan avun kotiini, kun Senni ei ollut paikalla. Petteri oli ollut käytännön suhteen luonteva. Hän oli tervehtinyt minua vuoteeseen auttamaan tullutta hoitajaa vaivaantumatta ja kysynyt, missä säilytin lakanoita, ennen kuin hoitaja oli sulkenut makuuhuoneen oven. Poistuessaan hoitaja oli toivotellut meille molemmille hyvät yöt.
Petteri sammutti olohuoneen valon, ja kun katkaisija naksahti, kierre oli valmis. Pimeä ja hissi kietoutuivat toisiinsa ja pilkkasivat minua, joka halusin kaikista kierteistä eroon. Luulin vain, erehdyin luulemaan, että kierteet joskus jättäisivät rauhaan. Käänsin kylkeä, nyin peittoa ylemmäs. Henkäisin syvään.
Miksi minä jaksoin tätä yhtään enempää?
Ja kuinka kauan minä tällaista jaksoin, että minusta oli jäljellä enää yhtään mitään?
Avasin silmät. Nielaisin. Jos takaraja olikin tänään mennyt umpeen, kuka olisin viiden vuoden päästä? Katkera kuori.
Ei.
Valo vaimensi ajatusten kehän. Petteri istahti vuoteeni laidalle ja tarttui kädestäni, hänen peukalonsa hiveli kämmentäni ja minä tavoitin taas järkeni reunamat, kyllä ulospääsytie jossakin olisi. Ja minun teki mieleni halata ja kiittää, kiitos, että sinä pelastit minut tästä, kiitos, että sinä olet siinä, kiitos, kiitos ja kiitos, mutta miltä hän minut pelasti?
– Minä haluaisin voida tälle itkulleni jotain.
– Parempi, että tulee ulos. Sinulla on ollut tosi rankkaa.
Totuus oli paras kaikista.
– Minä pelkään, että minä en ihan tosissani jaksa ja minusta tulee katkera.
– Ei tule. Ei sinusta tule.
Minä katselin Petteri ja kehooni koski, asia joka rajoitti maailmaani eniten, joka muistutti minulle, että elääkin pitää, pitää elää silloin kuin voi ja pystyy, ja nyt minä halusin hänet viereeni, lähelle ja turvakseni. En osannut hävetä huomista enkä pelätä tulevaa, sillä kivussa ja hädässä kaikki oli totaalista. Huomenna oli jo muuta:
– Petteri, voisitko tulla tähän viereeni hetkeksi? Siksi aikaa, että minä nukahdan? Älä siis nyt ymmärrä väärin…
– Saara, jos nyt tapahtuisi jotain sellaista, olisin hyväksikäyttäjä.
Tein tilaa kylkeni taakse. Petteri asettui varoen vierelleni ja painautui kevyesti kylkeäni vasten, jotta minulle jäisi tilaa tarpeeksi. Hän tunnusteli reaktioitani tarkasti, vältti tulemasta liian lähelle. Raukeus hiipi vähitellen, kehoistamme väreilevä lämpö tasoitti sydämeni kiivaat lyönnit. Petterin levollisesta hengityksestä tuli vähän ajan päästä unelleni rytmi, ja Petteri palautti kivun sairaudenharmaaseen maailmaani värit. Minä en enää nähnyt magneettia sairaalanvalkoisuudessaan, kivun mustia sävyjä tai harmaita päiviä. Hänen vieressään minä olin taas minä.
Näytä minulle päävärit, sisimpäni pyysi, näytä poskien terveyttä hehkuva puna, näytä keltainen aurinko, joka nousee kesäisin ihanan korkealle, näytä sininen taivas, jota on aina niin sees katsella. Näytä koko näkyvän valon jatkuva spektri, myös violetin sävy yöpaidassani, oranssi pyörätuolin heijastin ja vaaleanvihreä nurmi.
*Tämä esikoisromaanini tuotantoblogi päivittyy ainakin joka tiistai. Löydät Facebook-sivuni osoitteesta https://www.facebook.com/melanderkata sekä profiilini Twitterissä ja Instagramissa käyttäjänimellä @melanderkata.
Kata Melander 