Yle Tampereen tekemä seikkailu-urheilija Olli Salpakosken haastattelu sai minut lähtemään tällä kertaa hieman kauemmaksi itse kirjoittamisesta. Salpakoski saa pariin minuuttiin mahtumaan monta timanttista asiaa, kuten sen, että hän pitää luonnosta siksi, ettei siellä ole erikseen vammaisväylää ja että siellä jokaisella on yksi ihmisarvo riippumatta rasvaprosentista tai pakaroista. Salpakoski myös toistaa ikävän faktan siitä, että jotkut saattavat nauraa kadulla vammaiselle ihmiselle.

Nyökyttelin videota katsellessani yhä painokkaammin. Juuri tuon takia istutin oman päähenkilöni Saaran pyörätuoliin.

***

Olen ollut syntymästäni asti vammainen. Minulla on sama pohjadiagnoosi kuin Salpakoskella, CP-vamma. Oma vammani on siten vaikea-asteisempi, etten pysty kävelemään. Kuten täällä sivuillanikin, en yleensä tuo vammaani esille erityisesti, mutta toisaalta en pyri esimerkiksi pyörätuolia piilottamaankaan – se on tapani liikkua, ja vammani vaikuttaa elämääni, totta kai. Haluan kuitenkin tulla kohdatuksi ja tunnustetuksi persoonani enkä vammani kautta, aivan Salpakosken tapaan.

Olen kirjoittanut ihan lapsesta asti ja, uskokaa tai älkää, vierastin aina vammaisia päähenkilöitä. En halunnut keskittyä teksteissäni vamman kuvaamiseen, sillä ajattelin samoin omien henkilöhahmojeni kuin itseni kohdalla – persoonallisuus kokonaisuudessaan on kiinnostavaa. Näin ajattelen edelleen.

Aikuisena vierastamisen tunne vammaista päähenkilöä kohtaan kuitenkin muuttui.

Ensin seurasin aikani mediaa, tv:tä ja kirjallisuutta, jonka vammaiskuvaston totesin monin tavoin vajaaksi. Ainoa tapa esittää vammainen ihminen oli pitkään onnettomuuden uhri, joka kaipasi takaisin menetettyä kävelykykyään. Tämä kuva onkin ilman muuta oma osansa totuudesta. Mutta entä sitten ne, syntymästään liikuntarajoitteiset tai kuulo- tai näkövammaiset, jotka eivät ole koskaan menettäneet mitään? Ne, jotka ovat rakentaneet maailmansa aina rajoitteensa huomioon ottaen, jopa niin, että he eivät enää osaa kokea sitä rajoitteena?

Ja vien ajatusta vielä pidemmälle: väitän, että erityisen vaikeaa julkisen keskustelun on käsitellä vammaista naista seksuaalisena olentona ja naisena ylipäänsä. Että vammainen nainenkin voi olla puoliso tai perheenäiti, ei esimerkiksi pelkkien hoidollisten toimenpiteiden kohde.

Ja nyt pääsen lähelle ydintä, sillä juuri tätä minä oikeastaan olen viime vuodet romaanini päähenkilöiden, Saaran ja Petterin, kanssa tutkinut: mitä tapahtuu, kun tavallinen opettaja ja vammainen nainen rakastuvat toisiinsa? Mitä kipu tekee kipupotilaan naiseudelle?

Väitän myös tässä kohdin, vaikka käsikirjoitukseni Petteri tekee monta asiaa väärin, hän älähtäisi minulle nyt – hän sanoisi rakastuvansa ainoastaan naiseen.

Koska ihminen ei ole vamma.

Koska Petteri on se, jolle tärkeintä ei ole pelkkä rasvaprosentti.

***

Haluan uskoa, että meitä on paljon. Miehiä ja naisia, jotka haluavat kaikissa ihmissuhteissaan nähdä pintaa syvemmälle.

”Mutta sinä etsitkin ihmisestä sielun, etkä pysähdy pintaan. Sinä näet, että joskus pitää nähdä vaivaa päästäkseen perille.” (Ote käsikirjoituksesta, Saaran viimeisestä kirjeestä Petterille.)

*Tämä esikoisromaanini tuotantoblogi päivittyy ainakin joka tiistai. Löydät Facebook-sivuni osoitteesta https://www.facebook.com/melanderkata sekä profiilini Twitterissä ja Instagramissa käyttäjänimellä @melanderkata.