Alkuun kiitokset: #käsismaistiaisia-sarjan aloitus otettiin todella hyvin vastaan. Olen hyvin otettu – siis kiitos! Idea lähti puhtaasti siitä, että halusin Instagram-tiliäni hieman nykyistä aktiivisemmaksi. Sitten keksin, että lyhyitä tekstinpätkiä voi julkaista myös kuvana, ja kuva sopii käytettäväksi kaikkiin sometileihin, myös Instagramiin. Ehkä sarja voisi saada jatkoa taas torstaina.

Yksi kommentoijista kiitti #käsismaistiaisia-sarjan aloitustekstiä kauniiksi. Kauneus on itse asiassa asia, johon pyrin tekstin kanssa jo kolmisen vuotta sitten, kun kirjoitin nykyisen käsikirjoitukseni ihan ensimmäistä versiota, tai no, niin moni asia on noista ajoista muuttunut, että parempi nimittää kyseistä versiota nykyisen esiasteeksi. Halusin kuitenkin jo tuolloin, että tekstistä heijastuisi läpi tietynlainen kauneus, ja vaikka en enää kauneuteen tietoisesti pyrikään, yleensä se nousee kommenteissa aina esiin – kauneus on jäänyt ikään kuin päälle.

Kauneuden tavoittelu ei kuitenkaan tarkoita missään nimessä kaunistelua. Kaunisteluun ei viitannut varmasti kommentoijakaan, mutta nostan kauniin ja kaunistellun eron aina esiin silloin, kun kerron kirjoitusfilosofiastani, jota käsittelen seuraavaksi tarkemmin.

***

Olin teini-ikäiseksi asti suuri dekkarien ystävä. Mitä monipuolisemmat juonenkäänteet ja mutkikkaampi murha, sitä maukkaampaa teksti oli minulle. Kirjoittelin itsekin dekkarikäsiksiä ja olin aivan varma, että esikoisromaanini olisi dekkari. No, nyt sen tiedän: ei ole. 😉

Lukiovuodet olivat minulle hyvin vaikeita. Ne olivat valitettavasti vain esimakua kaikkiin nykyisiin kroonisen kivun haasteisiin verrattuna, mutta alle täysi-ikäiselle hyvin raskas kantaa. Jopa siihen asti, että aikuistuttuani en ole koskenut enää dekkareihin kuin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Olin ollut sen verran isoissa vaikeuksissa, etten enää nähnyt mitään hohtoa ja viihdearvoa siinä, kun joku murhataan syyttä. En osoita sormella tällä dekkarinlukijoita vaan totean, että vaikeudet omassa elämässäni vain vaikuttivat minuun niin; pystyn ymmärtämään, mistä dekkarin lukemisen jännitys syntyy. Minua itseäni alkoivat kiinnostaa niin lukijana kuin kirjoittajanakin ihan tavallinen arki vaikeuksineen sekä psyykkiset prosessit vaikeuksien takana. Aloin tutkia ihmistä sisältä päin. Olen aina ollut hyvin analyyttinen ihminen, joten voitte vain kuvitella, että välillä olen päässyt esimerkiksi nykyisen työstämäni tekstin taustakeskusteluissa hyvin kauas konkretian tasosta. Toisaalta olen analyyttisena teoreetikkona sitä mieltä, että ohuen yläpilven päällä on hyvän keskustelijan kanssa välillä hyvin nautinnollista olla. 🙂

Kipu toi kirjoittamiseeni kauneuden. Sairastuttuani krooniseen kipuun toivon tarve myös teksteissäni kasvoi. Vaikka asiat voivat olla välillä miten lohduttomia, en halua mässäillä sillä, että lopulta kaikki mahdollinen menee pieleen. Tai vaikka menisikin, rivien välissä on vähintään pientä toivoa. Toivo on toinen asia, jonka haluan näkyvän teksteissäni. Elämän synkät asiat ovat mielestäni aivan tarpeeksi synkkiä yksinäänkin, synkkyyttä ei tarvitse korostaa erikseen.

Sen sijaan synkistä asioista voi kirjoittaa kauniisti. Kaunistelematta ja rehellisesti, mutta niin, että kaikessa on lopulta ripaus toivoa.

***

Yksi kirjallisista esikuvistani, Kari Hotakainen, on sanonut joskus näin: ”Vaikeista asioista pitää kirjoittaa kevyesti, mutta ei suinkaan kepeästi.” Luulen, että pyrimme Hotakaisen kanssa ainakin melkein samaan.

Nähtäväksi jää, miten hyvin tällä kolmannella kierroksella onnistun.

*Tämä esikoisromaanini tuotantoblogi päivittyy ainakin joka tiistai. Löydät Facebook-sivuni osoitteesta https://www.facebook.com/melanderkata sekä profiilini Twitterissä ja Instagramissa käyttäjänimellä @melanderkata.