”Jos tuon miehen saan, niin muuta en pyydä” – eli mitä päässäni liikkuu, kun kirjoitan

Kolmas editointikierros ja kirjoituskausi ovat täydessä käynnissä. Soittelin sisarelleni edellisviikonloppuna ja kerroin hänelle työstäväni silloista tiistain vakiomerkintää, nyt jo viimeviikkoista. Yhtäkkiä hän kysyi ihmetellen:

”Mitä sun päässä oikein liikkuu, kun kirjoitat? Näetsä jotain kuvia, kohtauksia niin kuin elokuvissa, vai miten sä sen teet? Kirjoita siitä joskus merkintä.”

Vitsailin sisarelleni, että siskonani hän on varmasti sitä mieltä, että päässäni ei tietenkään liiku mikään, mutta päätin nyt kuitenkin kirjoittaa aiheesta merkinnän. 😀

***

Kuten on monissa yhteyksissä käynyt ilmi, kuuntelen työskennellessäni lähes aina musiikkia. Minulla on omat soittolistani sekä Saaran että Petterin kertojanäänille. (Olen ajatellut välillä jopa julkaisevani soittolistojen kappaleet, mutta perheeltäni tulisi kuittia musiikkivalinnoistani varmaan vuodenpäivät… 🙂 ). Joskus, jos on jokin esimerkiksi voimakkaasti surullinen kohtaus, saatan kuunnella vain yhtä kappaletta jatkuvalla toistolla. Muutoin molemmat soittolistat ovat kaksi ja puolituntisia. Soittolistat auttavat pääsemään kummankin äänen kirjoitusrytmiin, sillä Saara ja Petteri – luonnollisesti – puhuvat ja kertovat eri tavalla. Tätäkin kirjoittaessani kuuntelen toista listaa.

Fiktion kirjoittaminen ja tarinan kertominen ovat omanlaistaan empatiaa, hahmojen asemaan asettumista. Eläytymistä. Toisinaan hahmoilla on yhtymäkohtia omaan elämääni, mutta suurimmaksi osaksi hahmojen tilanteet tulee kuvitella. Ja se tulee tehdä vakuuttavasti.

Samaa tilannetta en voi tietenkään elää, jos esimerkiksi minun tapauksessani toinen näkökulmahenkilöistäni on 45-vuotias uskonnon ja filosofian lehtori, mies, jolla on jo kaksikymmenvuotinen avioliitto ja paljon elettyä elämää. Yllätyin melkoisesti, kun sain tiimistä erityismaininnan Petterin kanssa onnistumisesta. Luulin itse ensin, että kertojanäänistäni Petteri keskeneräisempi.

Mutta ei Petterin nahkoihin sittenkään ole aivan vierasta mennä. Petterissä on kuitenkin yleensä ajateltuna lopulta paljon asioita, joista voin jo oman elämänkokemukseni puitteissa ottaa kiinni. Olen tehnyt opettajansijaisuuksia ja suorittanut aineenopettajakoulutuksen äidinkielessä ja kirjallisuudessa, joten ihan oikeaa kokemusta on myös opettajanpöydän toiselta puolelta: tiedän, millaista on seistä välituntivalvonnassa (hih, tai jos joku on nähnyt minun seisovan, hän on nähnyt väärin 😀 ), korjata esseitä ja kokeita myöhään yöhön tai istua täydennyskoulutuksessa (josta me opeharjoittelijat saimme aikoinaan hyväksilukuja).

Sitten kurkistetaan pääni sisään vielä enemmän. Esimerkiksi aina, kun Petteri ajattelee avioliittoaan, häntä vihlaisee syvältä. En ole ollut naimisissa vielä kenenkään kanssa, mutta pitkän avioliiton kuvittelemisen ohella minun täytyy yrittää päästä myös tunteen tasolla lähelle Petteriä. Koetan silloin miettiä samankaltaisen tilanteen, joka on omassa elämässäni iso ja jonka ajatteleminen vihlaisee aina syvältä. Näin siksi, koska minun pitää kyetä kuvaamaan mahdollisimman konkreettisesti, miltä jonkin ison ja joka kerta ajatuksia vihlovan asian ajatteleminen tuntuu.

Ja silloin minä ajattelen aina sairastumispäivääni. Sitä, että olin 19 vuotta ja reilun viikon, kun kipu laittoi elämäni pysyvästi uusiksi. En ole katkera elämälle, mutta jotenkin olisin toivonut huolettomampia vuosia vielä lisää. Lapsuuteni loppui viimeistään sairastumispäivääni, joka oli tiistai.

Kirjoittamisessa on mielestäni kyse juuri tästä. Pitää riisua itsensä paljaaksi, avata lukot, antautua tarinalle sekä tapahtumien, juonen että tunteen tasolla, kirjoittaa, vaikka eläytyminen välillä tekisi kipeää. Siitä syntyy aito tarina hahmoineen, iloineen ja suruineen.

***

Nyt kustannustoimittajani on antanut minulle tehtäväksi muun muassa syventää Saaran ja Petterin rakastumisen kuvausta, korostaa sitä, miten Saara katsoo Petteriä. Katse on tekstissä muutoinkin merkityksellinen, mutta siitä en halua paljastaa enempää. 🙂 Jälleen kerran en voi olla täysin samanlaisessa elämäntilanteessa kuin Saara, mutta yritän palata ajatuksissani mahdollisimman lähelle. Nimittäin kaksi kertaa elämässäni olen löytänyt itseni sellaisesta tilanteesta, jossa olen vain katsellut ja ajatellut:

Jos tuon miehen saan, niin muuta en pyydä.

Ja tuo on aika törmäyttävää tällaiselle järki-ihmiselle. Ajatus, jota ei voi perustella millään loogisella päättelyketjulla. 😉

(Tarkennus klo 12.10: monet saattavat löytää otsikon kaltaisen ajatuksen myös Kätilö-romaanista, mutta tässä merkinnässä ei ole kuitenkaan ajateltu Kätilöä, vaan ajatus on tupsahtanut päähäni sellaisenaan. 🙂 )

*Tämä esikoisromaanini tuotantoblogi päivittyy ainakin joka tiistai. Löydät Facebook-sivuni osoitteesta https://www.facebook.com/melanderkata sekä profiilini Twitterissä ja Instagramissa käyttäjänimellä melanderkata.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s