Tuleva esikoisromaani: Lukunäyte 2

Hei, lukija!

Alla on järjestyksessään tämän blogin toinen lukunäyte käsikirjoituksestani. Tämä lukunäyte on se perinteisistä perinteisin – se alkaa aivan tekstin alusta. Jälleen kerran muistutan, että vaikka tämä onkin jo kolmannen kierroksen tekstiä, se ei ole vielä valmista ja saattaa muuttua. Loppuunsa hiottu taidonnäyte tämä siis ei ole, mutta nyt aletaan lähestyä lopputulemaa.

Terveisin Kata

Huomautus 30.8. klo 22.13: Kiitos tämän merkinnän, huomasin itseltäni piiloutuneita korjausmerkkejä. Kävin kustannustoimittajan kanssa nopean neuvottelun ja merkintää on nyt editoitu hieman.


1.

Saara, marraskuu 2015

Siellä, missä aina istui joku, ei istunut nyt kukaan.

Yliopiston kahvilassa oli hiljaista. Koivuviiluisilla pöydillä roikkuivat vastapyyhityt vahakangaskaitaleet. Pöytiä ympäröi tyhjät tuolit. Kukaan opiskelija ei halunnut keittolounastaan ennen yhtätoista. Professorit olivat nauttineet kahvinsa reilusti ennen kymmentä odottaessaan luentojensa alkavan.

Senni lähti hakemaan meille lounasta. Minua kauhistutti jokainen lausumani sana. Kana-vihanneskeitto käy. Ota porkkanaraastetta mutta jätä jäävuorisalaatti.

– Ei puhuta nyt ylimääräisiä, tämä johtuu siitä aamusta.

Laajasta, lähes koko seinän kattavasta ikkunasta avautui marraskuun karuus. Sulaumia ja niiden viereen nousseita kumpuja siellä täällä, huolimatonta hiekoittamista. Näky imi minut sisäänsä. Routa ja suru. Huolimaton hiekoitus ja viha.

Keittolautaset höyrysivät Sennin käsissä. Senni laski ne pöydälle ja antoi keiton jäähtyä ja otti esiin sukkapuikot. Pikkuveli saisi joulupaketissa villasukat.

– Saara, olithan se sinä.

Selkäni takana seisoi Petteri. Monet entisistä oppilaista muistivat vieläkin vain pelkän sukunimen. Niemi, filosofiaa ja uskontoa.

– Ja Sennikin täällä.

Ilmassa väreili Petterin halu saada hetken yksityisyys.

– Taidankin mennä katsomaan, oliko se autoni todella sakkopaikalla, Senni sanoi sitten keräillen tavaroitaan, – Soita minulle Saara, jos tulee jotain.

– Ok, minä soitan.

 

Kahvikoneen kahvijauhe oli päässyt vähiin. Tunnistin kaukaa tarjoilijan väkinäisen asiakaspalvelijahymyn, johon Petteri vastasi myötätuntoisella katseella. Ei ole mitään kiirettä, ei ole mitään hätää.

Kyynel poskipäälläni muistutti toisenlaisista vuosista kuin nyt. Mennessä pulmat olivat pysyneet kohtuullisina. Arki oli asettunut mittasuhteisiin, jotka osoitti, mikä oli isoa ja mikä pientä, mikä vaarallista, mikä harmitonta.

– Eiväthän nuo vain ole läksyjä?

– Mitä tähän pitäisi sanoa?

– Sano vaikka, että eiköhän jokaiselle tule joskus pari muuttujaa.

– Niin. Eiköhän jokaiselle tule joskus pari muuttujaa.

Hymyilin itsekseni. Tajusin, että juuri Petteri oli antanut minulle ensimmäisen kerran luvan olla epätäydellinen.

Äiti oli samana päivänä nukkunut pommiin ja herättänyt kärttyisesti minut ja Lauran. Hän repi minut sängystä hätäisesti ja riuhtaisi kaapista vaatteet mytyksi lattialle. Lopulta pääsimme kuitenkin liikkeelle. Aamiaista en ollut ehtinyt syödä.

Minulla oli riittänyt sanottavaa, ja sen Petteri oli tiennyt. Hän oli intoutunut tiedosta itsekin ja antanut usein vastata pitkästi, esittänyt lisäkysymyksiä. Hänelle rajoitteeni eivät olleet olleet umpimuurattu muuri. Hänelle minä en ollut ollut hoidettava objekti, kuten isälleni Lasselle.

Ei minun päässäni ole mitään vikaa. Sen olin jättänyt lausumatta jo monta vuotta ja liian monesti. Koulun pihalla vuodesta toiseen, tarpeettoman hitaasti artikuloivalle myyjälle kaupassa kerta kerran jälkeen, oikeastaan missä vain. Aina.

 

Sormeni tarkistivat silmänaluset vielä kerran. Havahduin takaisin kahvilan nyt jo häilyvään rauhaan Petterin kantaessa täysinäisen kahvikuppinsa pöytään. Hän varoi visusti läikyttämästä, ja kun vaara oli ohi, varmat liikkeet löysivät hänen käsiinsä takaisin. Hän pudotti yhden sokeripalan kahviinsa ja sekoitti sitä verkkaan, pehmeästi.

Petteri raotti huuliaan jo kerran henkäistäkseen, mutta sanat palasivat hänen huuliltaan takaisin. Mutta hän tarkkaili, hörppäsi kahvistaan ja loi silmäyksen minuun. Hän hellitti kahvikupistaan, ja olin varma, että hän aavisti.

– Saara, mikä sinun on?

Minä näin Petterin silmissä jo huolta, mutta minun teki mieleni vastata suojamuuri ja muodollisuuden vaatimus, jotka kuuluivat kasvatukseen jo pienestä pitäen. Rakenna itsellesi suojamuuri, älä kerro kaikkea, älä rasita muita. ”Ihan hyvää” riittää vastaukseksi, kun joku kysyy kuulumisia. Se on riittävän muodollista, ettei kukaan kiinnitä liikaa huomiota.

Oli varsinkin äidille tärkeää kuulua massaan. Jos ei kuulunut ”ihan hyvää”, rikkoi protokollaa. Vähän niin kuin lapsuuden syntymäpäivinä, kun piti olla kiitollinen isotädin antamasta pallokuvioisesta yöpaidasta ja jättää sanomatta, että oikeastaan vihasi pallokuvioita kaikissa vaatteissa.

– Sain tänään lähetteen magneettikuvaan, kun on ilmeisesti aika paljonkin vikaa.

– Ai.

Keinotekoisen sulakkeeni metallilanka suli. Puna kohosi poskiini, silmiini pyrki vastapyyhitty vesi.

– Ei tarvitse sanoa enempää. Mutta olen kyllä tosi pahoillani.

– Niin minäkin.

– Muista kuitenkin, että olet ihana ja valoisa ihminen. Sitä ei sinulta mikään vie.

Kädenpuristus pöydän yli hehkui pakottavaa lämpöä, mutta juuri sitä minä nyt tarvitsin. Säpsähdin, ja oloni oli yhtäkkiä kevyempi.

 

Jos en tuntisi kipua, en tuntisi mitään.

Hengitä.

Kipu kipristeli. Se kääri jalkojen ihon itseensä. Vaihtoi piikkinsä paikkaa vähän väliä vain kiusaa tehdäkseen. Alaselästä takareisiin. Takareisistä nilkkoihin. Kuumotus kävi alaselkään, jalat hakivat hyvää asentoa turhaan.

Polvien koukistus. Vaikeroiva suu.

Jos en tuntisi kipua, en tuntisi mitään.

Hengitä. Sinä nielit lääkkeen, se vaikuttaa. Se tuudittaa aivan kohta uneen.

Aivan kohta, usko se. Aivan kohta.

Hengitä vain.

 

Unen udussa nurmi peittyi kastepisteisiin. Se toi mieleeni kirkkaat koivunlehdet sateen jäljiltä harmaana juhannuksena. Sadetta seurasi aurinko, joka säteineen mursi ruohikon yhden sävyn moneen liukuvaksi riippuen siitä, mihin valon kajo milloinkin osui. Sitten auringon eteen olivat saapuneet pilvet, jotka estivät säteitä kajastamasta, valoa saapumasta täydessä kirkkaudessaan.

Hämyssä oli myös lapsuudenkotini piha. Siellä minä makasin oranssinvalkean peiton päällä, paksu tyyny jalkojani tukemassa, jalat harallaan, katse korkeuksissa. Viisitoistavuotias minä, joka oli pukenut itsensä kulutettuihin farkkuihin ja valkoisiin tennareihin ja huolehti farkkujen taskuista, vaikka ne eivät edes näkyneet. Olin ollut nörtti, naisenalku vailla maskaraa ja huulikiiltoa, määrätietoinen ja peräänantamaton, mutta niin epävarma.

Yhtäkkiä alkoi tuulla navakasti. Vire ei enää väreillyt hentona poskilla, nyt minä tunsin sen. Se viilsi, vihelsi. Viisitoistavuotias oli hetkessä sulautunut minuun.

Minä olin saanut pyytämättä kivun.

Olin menettänyt isän.

 

Pysyin valveilla vain juuri ja juuri. Todellisuuden kehä oli likistynyt ohueksi, ilma kävi raskaana keuhkoihin. Kipu oli tehnyt työnsä, lääke iski vastaan. Vesi yöpöydän lasissa oli ehtinyt väljähtää hapekkaaksi. Kielenkärki kostutti kuivaa kitalakea.

Nyt oli hyvä. Nyt minun piti olla liikkumatta.

Rakastiko minua tällaisena enää kukaan?

En saisi ajatella liian suuria kysymyksiä nyt. Minun pitäisi antaa lääkkeen haihtua pois, huuhtoa suru ja melankolia. Kyllähän minä sen tiesin. Lääkkeet sen tekivät.

Mutta kipu oli vankilan ikkunaton selli.

Ihan kohta minä nukahtaisin.

Koskettihan joku niin, etten unohtaisi? Niin, ettei sattuisi?

Minä halusin unohtaa sängyn ja seinät. Minä halusin vain elää.

Rakastihan joku?

 

Puhelimen vaativa hälytysääni kaikui luentosalin aulassa eikä antanut aikaa miettiä. Kyllä Laura varmasti kysyisi. Eikä minulla ollut mitään muuta sanottavaa kuin minkä hän jo tiesi. Magneetti, olin saanut toissapäivänä vaivoin kakistetuksi. Minä sain Heikiltä lähetteen magneettiin. Niin, ne ovat ne puutumisoireet, kun heijastaa jo nilkkoihin asti. Heikki totesi vain, että näillä oireilla magneettiin on jo kiire.

– Laura.

Lauran äänessä kaikuivat tarmo ja aurinko. Orgaanisen kemian luento oli vasta päättynyt. Sisareni rakasti orgaanista kemiaa.

– Minä tässä. Olit soittanut.

– Miten sinä voit?

– Tänään ihan kohtuullisesti.

– Milloin se magneetti taas olikaan?

– Heikki sanoi, että kahden viikon sisään.

Ja minä elin aamun uudelleen. Sen, että kirurgini Heikki Jokisen vastaanottohuoneessa oli ollut minulle ensinnäkin aivan liikaa valkoista. Seinät, kohdevalon suojus ja paperiroskakori olivat toistaneet maalarinvalkeaa, mutta tutkimuspöydän päälliset olivat sentään olleet luonnonvalkeita. Jalan aluetta esittävistä tauluista vastaanottohuoneen seinällä suoraan työpisteen yläpuolella oli erottunut vain sinisellä ja punaisella kuvattuja verisuonia, tutkimuskaapit olivat olleet valkoiset vetimiä myöten. Heikki oli istunut tuolillaan tutussa etukumarassa. Hän oli nähnyt selvästi vaivaa saadakseen minuun suoran katsekontaktin ja yrittänyt myötäillä pääni liikkeitä kysymyksiä esittäessään, mutta minä olin painanut päätäni vain alemmas ja vastannut vähimmät. Minulla oli ollut valkeat kasvot, ja valkoinen oli sairauden väri.

Linja rahisi. Laura huokasi.

– Olet hirveän rakas.

– Niin sinäkin.

Olimme Lauran kanssa juurtuneet yhteen. Olimme jakaneet lapsena pienen kylpyammeen, jossa olimme ihmetelleet saippuakuplia äidin kärsivällisyyttä koetellen, tanssineet olohuoneen lattialla yhdessä iskelmän tahtiin, kun Laura kuusivuotiaana oli päättänyt nostaa minut ensi kerran itse pystyyn. Nyt meistä oli kuitenkin kasvanut aikuisia ja minä odotin päivää, jolloin saisin kertoa Lauralle taas jotakin hyvää.

 

2.

Petteri, marraskuu 2015

Auditorion ilma nyhjötti paksuna. Ovi kolahti jälkeeni ikävästi, toi tuulahduksen uutta ilmaa ja sai minut muistamaan lukion kaksibeen takarivin kolmikon. Miia, Markus ja Sanna, aina myöhässä, aina keksimässä uusia selityksiä, mutta kiinnostuneina siitä, miten uskonto ja valta kietoutuivat yhteen.

– …on tärkeää muistaa, että te opettajina olette tässä kohtaa avainasemassa…

Äänentoisto kiersi. Täydennyskouluttaja puhui vaimeasti ja kadotti lauseistaan kaikki loput, enkä minä jaksanut ottaa niistä kiinni, hermostuneisuus leiskui punaisen läikikkäänä kouluttajan kaulalta aina dekolteehen asti, ja minä löysin reisieni kohdalta kahvitahran. Saara, se, miten hän oli muuttunut, alistunut. Hän ei halunnut kertoa kaikkea ja minä en halunnut pakottaa, mutta hänen katseessaan oli ilmiselvästi hätää.

Hätääntyneet olivat tunnistaneet toinen toisensa.

– …ja näistä taulukoista huomaatte, miten tämä tilanne on nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana muuttunut. Kulttuurinen moninaisuus…

Olisin totisesti armeliaampi Miialle, Markukselle ja Sannalle heti huomenna.

Haukotus pyrki ulos väkisin, mutta riita oli viimein tauonnut. Puhelin pysyi hiljaa.

Te opettajathan olette ihan kofeiiniriippuvaisia. Heh, siinä on sitten hyvä Korhosenkin terveystiedon tunneilla selittää, kuinka monta kuppia päivässä oli terveellistä. Kun itse joi ainakin sen viisitoista.

Tyrskähdin itsekseni ja sain osakseni pari tiukkaa katsetta edempää. Korhonen oli ollut jo eläkkeellä kohta kolmisen vuotta. Milloin me tuon keskustelun Saaran kanssa kävimme? Saaran peruskoulun lopulla? Lukiovuosien alussa? Se oli ollut alkukevättä, kun ylioppilaskirjoituksien kanssa oli jokavuotinen härdelli päällä ja Liisa oli vastikään muuttanut Saksaan. Kodin tyhjyyteen oli ollut liian helppo tottua alusta asti, isossa talossa oli aistinut painostavan mykkyyden sijaan rauhoittavan hiljaisuuden äänen, ylimääräisen kaiun, kun kirjan sivu kääntyi tai sanomalehtipaperi kahisi.

Kyllä jokaisella on tarve etsiä oma jumalansa, jokin korkein. Joillekin se on kohtalo, joillekin Jumala tai Allah.

Sen Saara oli sanonut vielä viimeisellä tunnilla ennen lukulomaa, kun olimme käyneet abiryhmän kanssa pitkän keskustelun eri jumalakäsityksistä ja niiden merkityksestä ihmiselle. Hänen äänessään oli kuultanut kirkas ilo.

*Tämä esikoisromaanini tuotantoblogi päivittyy ainakin joka tiistai. Löydät Facebook-sivuni osoitteesta https://www.facebook.com/melanderkata sekä profiilini Twitterissä ja Instagramissa käyttäjänimellä melanderkata.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s