”Joskus voi olla vaikeaa erottaa, milloin pitää auttaa ja milloin saa rakastaa”

Tämän ajatuksen kuulin muutama vuosi sitten, ja se on niin kirkas ja kaunis kuvaus avuntarpeen ja ihmissuhteiden yhteentörmäyksestä, että minun oli suorastaan pakko laittaa nuo sanat käsikirjoitukseni Petterin suuhun.

Romaanissaan Luonnon laki (Siltala 2013) Kari Hotakainen kuvaa erittäin ansiokkaasti erityisen riitin, jonka kautta ihminen sairastuttuaan ja sairaalavaatteet päälle puettuaan muuttuu ihmisestä potilaaksi. Karkeasti ottaen sen voisi tulkita myös sukupuolen hälventymiseksi: Potilaan näkee häpeämättömän moni alasti. Joka paikka pestään pesupäivinä neutraalin ammattitaitoisesti, oli sitten kyse vaikkapa rinnoista tai sukuelimistä tai kainaloista. Tunteet sysätään muuanne – ja niin sen kuuluu mennäkin.

Vaikka apua päivittäisissä toiminnoissa tarvitseva ihminen tuskin tuntee itseään normaaliarjessaan potilaaksi, Hotakaisen potilasriitin tuntomerkit täyttyvät. Mutta kyse onkin silloin laajemmin ottaen siitä, että kosketuksesta katoaa sille ominainen herkkyys. Tavallisesti kosketus aiheuttaa tunteita, esimerkiksi hyväily mielihyvää tai lyönti kipua. Avuntarvetilanteessa ollaankin näin erikoisessa tilanteessa: kun tunteet suljetaan ulos, alun perin herkäksi tarkoitettu muuttuukin jotenkin mekaaniseksi.

Erityisasemaan tämä asettaa sekä autettavan että häntä auttavat läheisensä. Suurimpaan tulikasteeseen joutuvat autettava ja hänen puolisonsa.

Kuvittele hetki itseksesi seuraava tilanne: puolisosi tarvitsee jonkin verran apua pukeutumisessa ja riisuutumisessa. Olette yhdessä sopineet, että vaikka puolisoasi auttaisikin myös joku muu, myös sinä autat puolisoasi. Tähän ratkaisuun olette päätyneet ennen muuta siksi, että saisitte enemmän kahdenkeskistä aikaa – koska sinä pystyt yksin auttamaan puolisoasi, olette päättäneet, että ette aina käytä ulkopuolista apua.

Tulee aamu. Sinä autat ensin puolisoasi pukeutumaan tai puet ensin itsesi, miten ikinä päätättekin. Autat puolisoasi ja kysyt, onko jokin vaate hyvin päällä, että se ei vaikka paina mistään ja paidanhelma laskeutuu kokonaan. Keskityt siihen, että kaikki saumat ovat suorassa. Napitat paidan.

Mutta edellisenä iltana kaikki on ollut toisin. Olet avannut saman paidan napit. Olet liu’uttanut käsiäsi pitkin paljastuvaa ihoa ja tuntenut saman omassa kehossasi. Kosketuksesi on tulvillaan sitä hellyyttä ja herkkyyttä mikä seuraavana aamuna on piilossa, et keskity vaatteiden saumoihin vaan niihin yksityiskohtiin, joista pidät puolisossasi kenties eniten. Ajatuksesi eivät luultavastikaan ole käytännöllisiä vaan vaeltavat tunteidesi samentamina hetkistä hetkeen.

”Monet toistavat, että kyllä se semmoisen naksautuksen päässä jotenkin vaatii. Että ensin on ilta, mutta aamulla keskitytäänkin ihan toiseen ääripäähän”, kuvaili taannoin eräs psykologi luennolla auttavien kumppanien autenttisia kokemuksia heidän suhteistaan puolisoidensa avuntarpeeseen. ”Se vaatii ajattelua, mutta useinkaan sitä ei koeta häiritsevänä”, hän jatkoi.

Suurin ero on mielestäni yleisesti ajatellen katseessa; puettavaa ei katsota kuin riisuttavaa. Ulkopuolisen on helppo tehdä ero. Auttavan kumppanin on ainakin siirrettävä tunteensa sivuun ja keskityttävä siihen, että vaatteet tulevat hyvin autettavan päälle, ei puolison vartaloon. Lisäksi, jos apu ulottuu esimerkiksi wc-toimintoihin, laskeutuvissa alushousuissa ei ole mitään eroottista. Pyyhkiminen on erotiikasta mahdollisimman kaukana.

Minä nimittäisin rajanvetämistä ehkä eniten tunneälyksi. Pitää olla herkkä havaitsemaan, mikä on kulloiseenkin tilanteeseen sopivaa. Perhesuhteitakin avuntarve muokkaa – äitini esimerkiksi kertoi, että ollessani lapsi hän piti tarkoin huolta siitä, että minulla oli samanlaisia sylihetkiä kuin siskollanikin. Että kaikki kosketus ei liittyisi suinkaan avuntarpeeseen.

Ihannetilanteessa avuntarve ujuttautuu lähisuhteisiin niin hyvin, että sitä harvoin edes erikseen huomaa. Itselläni on esimerkiksi niin, että käsissäni on kyllä jonkin verran voimaa, mutta käteni väsyvät verrattain helposti. Jos siis kahvia keittäessäni unohdan mitata kahvijauheen ennen veden kaatamista kahvinkeittimeen, syntyy sotku. Vedenkeittimellä vettä kaatava käteni nimittäin väsyy veden kaatamisesta korkeammalle vesisäiliöön niin, että käteni tärisee. Tärisemistä jatkuu muutaman minuutin, ja kahvijauheen mittaamisesta on turha haaveilla sen jälkeen ilman reilua taukoa.

Siskoni oli kerran tulossa kylään, ja sain häneltä viestin:

”Mä voin ihan hyvin keittää kahvia, kun tuun. Älä turhaan mun takia urheile. <3”

***

Mitä siinä romaanikäsikirjoituksen kohtauksessa sitten lukee?

Tällä hetkellä näin:

Riisuin Saaran yöpaidan ja yritin olla jäämättä kiinni samaan aikaan siihen, miltä hänen alaston vartalonsa näytti, koska sille oli omat hetkensä ja juuri se oli välillä kaikkein vaikeinta, tehdä ero siihen, milloin sai rakastaa ja milloin pelkästään auttaa, vaikka rakasti kuitenkin. Pujotin rintaliivien olkaimet Saaran käsivarsille, kysyin ensimmäiseen vai keskimmäiseen, keskimmäiseen, autoin neulepuseron ja sen jälkeen Saara kohottautui käsivarsilleen, jotta minä sain nostetuksi farkkulegginsit hänen jalkaansa. Saara alkoi olla valmis päivään, vain sukat puuttuivat, ja minä huomasin nauttivani siitä, että sain pitää hänet hetkiä vain itselläni. Avulla oli toki paikkansa, mutta juuri nyt minä halusin olla hänen kanssaan vain kaksin.

*Tämä esikoisromaanini tuotantoblogi päivittyy ainakin joka tiistai. Löydät Facebook-sivuni osoitteesta https://www.facebook.com/melanderkata sekä profiilini Twitterissä ja Instagramissa käyttäjänimellä melanderkata.

Tallenna