Lukijat ja lukeminen sekä loppusuoralla oleva romaaniprojekti

Voi, kun minua työasioissa tarkkana ihmisenä inhottaa jättää näitä tiistaimerkintöjä väliin. 😦 Toisaalta on hyväksyttävä totuus: jos jalka on leikkauskunnossa, on hyvin todennäköistä, että siitä aiheutuu ongelmia. Kieltämättä nytkin särkee enemmän kuin tarpeeksi, mutta koetan suoriutua urakasta. Kivussa on toki myös se hankala puoli, että riittävän lujaa kun se iskee päälle, kaikki ajatukset alkavat surrata pientä ympyrää nimeltä Kipu. Päähän ei jäsentyneitä ajatuksia tunnu mahtuvan.

Vietin lauantaipäivän Helsingin kirjamessuilla. Olin tavattavissa Type & Tellin osastolla, ja tapasin myös kirjabloggaajia. Etenkin bloggaajien tapaamisesta jäi lämmin olo: sydämellään tekstejä kirjoista kirjoittavia ihmisiä, jotka auttavat pitämään kirjan ja lukemisen asiaa pinnalla. Lukemisesta ja kirjoista on tärkeää puhua monesta syystä. Lukeminen lisää tutkitusti empatiakykyä ja laajentaa sanavarastoa, ja sananvaraston laajuuden on todettu korreloivan suoraan esimerkiksi työmarkkina-aseman kanssa. Mutta kun kirjasta puhutaan, kirja myös elää – jokainen kirja tarvisee lukijansa.

Oma romaaniprojektini elää tällä hetkellä hyvin intensiivistä vaihetta. Sisäänmyynti kirjakaupoille alkaa vähitellen, kantta vielä säädetään, odotan viimeistä kierrosta alkavaksi ja julkistamisjuhlakin kaikkine järjestelyineen on entistä lähempänä. Tunteellisin kaikista on varmasti viimeinen editointikierros. Olen viettänyt Saaran ja Petterin, tulevan romaanini päähenkilöiden, kanssa ainakin viisi kesää. On hyvästien aika, jos en nyt vielä uskalla jäähyväisistä puhua, koska voihan hyvin olla, että heidän tarinansa jatkuukin myöhemmin. Tällä hetkellä sellaisia suunnitelmia ei ole.

Matka on ollut pitkä. Olen pohtinut ja pohtinut rakkautta, jonka eritteleminen jatkuu varmasti läpi elämän. Olen miettinyt sitä, millainen elämä on ja mikä saa meidät selviämään kaikesta – ja entä sitten, jollemme selviäkään? Romaanin kirjoittamisen suola ovat juuri taustamietinnöt, itsensä haastaminen asetelmiin, jollaisista ei ole ainakaan vielä itseään löytänyt: vaikkapa millaista olisi herätä vuokrakaksiosta, jossa kalusteita olisi lähtökohtaisesti aivan liian vähän, tiskikaapissa parittomat kahvikupit eikä lasten ääniä ei enää kuuluisi?

Matka jatkuu nyt päivän kerrallaan, mutta suurin huoleni tämän kaiken keskellä on, että jalkani jaksaa mukana. Toivon, että ensi viikko merkitsisi parempia päiviä kuin vaikkapa eilen ja tänään.

Kiitos teille lukijoille. Kiitos, että olette. Ja merkinnän viivästymisen vuoksi pieni kurkistus käsikirjoitukseen. Valitsin satunnaisen kohdan, mutta tämä taisikin olla aika romanttinen. 🙂

Minä olisin joka aamu voinut sanoa, kuinka paljon minä hänen silmiään rakastin. Minä olin toivonut hänen jokaisen koulupäivänsä loppuvan pian, jotta hän olisi ollut jälleen minun. Kun minä olin vain nähnytkin koepinon, minun oli tullut ikävä. Siellä työhuoneessaan hän istuisi taas pari päivää, tulisi yläkoulun koeviikko ja lukiolaisten ylioppilaskirjoitukset ja minä kaipaisin. Olin pelännyt menettäväni, ja kuinka ikävän tosi se pelko olikaan lopulta ollut. Silti Petteri oli silittänyt hiuksiani aamuisin ja kysynyt miten yö meni ja mitä unta minä olin nähnyt, ja minä olin vastannut aina, etten minä yleensä mitään unia näe, hyvin harvoin vain. Mutta Petteri oli nauranut eikä ollut antanut periksi, kyllä jokainen nyt useammin unia näkee, että kyllä hän nyt ainakin, unet ovat sielun ravintoa, aurinkoa.

Aurinkoa niin kuin Petteri.

Minä olin puristanut Petterin kättä ja halunnut nousta ylös, minä oli pyyhkinyt pelon ja liikutuksen mielestäni, vaikka minulla oli ollut kaikelle täsmälliset sanat.

Sinun takiasi minusta tuntuu, että jaksan, että tässä usvassa on edes häivähdys jostakin selkeästä. Minä en mieti yhtäkään kivun tuomaa lisärajoitetta, minä ohitan kivun niin nopeasti kuin se vain on mahdollista enkä mieti menetyksiä. Sillä en minä sittenkään menettänyt mitään. En edes silloin kauan sitten, kun olin joutunut jättämään monet opiskelijabileet väliin. Ei ollut sittenkään häpeä olla tietämättä kurssikaverien edellisen illan edesottamuksia. Minä en tarvitse enää muuta, kun minulla on sinut. Baaritiskillä ei olisi minulle enää mitään.

Sinun vuoksesi minun sellissäni on vihdoin ikkuna.

*Tämä esikoisromaanini tuotantoblogi päivittyy ainakin joka tiistai. Löydät Facebook-sivuni osoitteesta https://www.facebook.com/melanderkata sekä profiilini Twitterissä ja Instagramissa käyttäjänimellä melanderkata.

Tallenna

Tallenna

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s