Tätä kirjoitan myöhään sunnuntai-iltana. Tämänhetkinen tietoni on, että viimeinen editointikierros alkaa maanantain, tiistain korvilla, mutta kun on kyse romaaniprojektista, en mene vannomaan: jos jotakin tämän projektin aikana on oppinut, niin sen, että asiat voivat muuttua todella nopeasti, vaikka niitä valmisteltaisiin miten huolella, ja joskus aivan tiimistä riippumattomista syistäkin.

Edellisen merkinnän hyvästit jäivät ehkä tykyttämään takaraivooni, sillä olen alkanut pohtia Saaran ja Petterin ohella toista tekstiä. En edes varmuudella puhu romaanista, koska luoja yksin tietää, mitä tammikuun jälkeen tapahtuu. Oikeastaan minulla on vain yksi teema. Pelko.

Kirjoitin sunnuntai-iltana Twitteriin olevani jotenkin pelokas. Että niin haluaisin oppia pelkäämään tätä maailmaa vähemmän. Siksi pelko on teemana jo hetken aikaa hivellyt kirjoitushermojani vähän väliä. Mitä me pelkäämme? Mitkä ovat pelon seuraukset, suorat ja epäsuorat?

Ja hetken pohdittuani tajusin, että enhän minä ollenkaan pelkää yksin. Sillä pelko ulottuu hyvin moneen asiaan arjessamme: ensin pelkäämme, mitä muut sanovat. Me pelkäämme näyttää erilaiselta. Me pelkäämme sanoa vastaan. Me saatamme pelätä konflikteja tai asumista yksin, elämistä yksin. Ja toisaalta voimme pelätä hyvinkin konkreettisia asioita, kuten hämähäkkejä, käärmeitä ja ahtaita paikkoja.

Pelkääväthän nykyisen romaanikäsikirjoitukseni Saara ja Petterikin. Saara pelkää kipuaan. Isäänsä. Äitiänsä. Kivun näyttämistä perheen edessä, murheistaan ja tunteistaan puhumista. Petteri pelkää ensin rakastua Saaraan ja kun hän sitten rakastuu, hän alkaa pelätä avioerohakemusta kuollakseen. Aivan jo sanana. Lisäksi hän pelkää, aivan kuten Saarakin, tunnustaa tosiasioita.

Pelolla on meihin aikamoinen valta.

Saara on rohkea rakastuessaan Petteriin. Hän tekee sen täysin ja mistään välittämättä. Hän ottaa riskin, joka sillä kertaa kannattaa. Saaran ja Petterin suhde on monella tapaa ravisteleva. Mutta samalla tavoin kuin Saara, minäkin ihmettelen puheita nuoruudesta ja huolettomuudesta. Pelon – kuten naiseuden myyttiäkin, jos Saaraa naiskuvana ajattellaan, kannattaa hieman ravistella.

Pelko ei ole heikkouden merkki eikä pelottomuus mikään tavoiteltava miehinen symboli. Jokainen pelkää jotakin. Pelko nivoutuu myös elämän kriiseihin. Lähes kaikki jonkin kriisin kokeneet kuvaavat saman: arvomaailma muuttuu. Piittaamattomuus muista ja muiden mielipiteistä kasvaa. Ne ovat hyviä asioita. Varjona kulkee kuitenkin pelko. Entä, jos jotakin kamalaa tapahtuu vielä uudestaan? Tai entä, jos epätyydyttävä elämäntilanne vain jatkuu ja jatkuu. Selviääkö sitä?

Moni opiskelija uupuu työn ja opintojen ja omien odotusten nopeatahtisen syklin keskellä, ja ulospääsyreitti on pelottavan kaukana. Joku kamppailee mielialansa kanssa, joku ei löydä töitä, joku menettää toisen vanhempansa aikuistumisen kynnyksellä. He kaikki saattavat pelätä ja kysyä itseltään, mitä minulle vielä tapahtuu. Joku tulee petetyksi ihmisuhteessa ja pohtii, voiko keneenkään enää luottaa.

Kivun kanssa eriasteinen pelko on jokseenkin päivittäistä. Jos on rauhallinen vaihe, saattaa pelätä, milloin alkaa taas paha – tai jos paha vaihe on jo päällä, pelkää, että siitä tulee pitkä. Jos kipu johtuu tietystä liikkeestä, sitä alkaa vältellä, mutta samalla on varottava tiukasti, ettei vain vältä liiaksi. Terveen järjen ja ylivarovaisuuden raja voi olla joskus hauraasti erotettavissa.

Tuttu seuralaiseni on kiintoisa ilmiö – ja niin monitahoinen, että sen ympärille saa rakennettua taatusti fiktiivisenkin tekstin. Ehkä jopa romaanin.

*Tämä esikoisromaanini tuotantoblogi päivittyy ainakin joka tiistai. Löydät Facebook-sivuni osoitteesta https://www.facebook.com/melanderkata sekä profiilini Twitterissä ja Instagramissa käyttäjänimellä melanderkata.

Tallenna