Ihanat, kamalat tunteet

Viimeinen editointikierros on korjatuissa tekstiliuskoissa mitattuna puolivälissään. Lehdistötiedotteet medialle lähtivät eilen. Kansi meni täysin uusiksi, ja suunnittelijakin vaihtui aikataulusyistä. Alkuperäisen aikataulun mukaan viimeisen editointikierroksen on määrä loppua tänä torstaina. Julkaisujuhlajärjestelyt kaipaavat jo kohta isompaa vaihdetta silmäänsä.

Paljon siis tapahtuu.

Mutta tämän kierroksen keskellä on ollut tunne. On kaivattu vahvempaa tunnetta. Ja oppiihan tuleva esikoiskirjailijakin tässä kaiken keskellä samalla itsestään: kuinka vaikeaa on näyttää tunnetta häpeilemättömän vahvasti.

Mutta teinhän minä kuusi vuotta sitten itselleni lupauksen.

Kun sairastuin krooniseen kipuun, lupasin itselleni pärjääväni pelkällä järjellä. Tai niin minä ainakin uskoin. Alkusokkini uuvuttamana olin täysin väsynyt tuntemaan. Pettymään, itkemään, kysymään itseltäni, miksi juuri minä. Päätin kytkeä tunteeni pois päältä.

Ja oli päätökselläni myös puolensa: pääsin kuopasta kuopan reunalle. Minut pelasti tuleen makaamaan jäämiseltä se, että järkeistin asioita. Mikä johtui mistäkin. Mutta samalla minä hiljaa tukehduin tunteettomuuteeni: elämä tuntui suoritukselta, vaiheilta. Ylös, suihkuun, luennolle, kauppaan. Se siitä. Ja mitä enemmän järkeistin, sitä enemmän aloin kaivata kainaloa, johon käpertyä, itkua, jolla kesti kaksi vuotta palata, aitoa halua pystyä elämään iloiten, käydä ravintolassakin eikä pelkästään lääkärissä. Yhteen liitetyt kädet kadulla nieleksittivät. Tajusin, että ihminen on vain puolikas, jos hän ei osoita tunteita.

Tehdessäni tuon päätöksen minä taisinkin todennäköisesti pelätä omia tunteitani. Minä pelkäsin tutkia sitä, miltä sisälläni oikeasti tuntuu. Syystäkin. Olin menettänyt paljon, ennen kaikkea vapaudestani tehdä. Piti – ja edelleen pitää – elää kivun rajoissa

Kuuden vuoden takaisella periaatteella on kaikuja tähänkin päivään: olen edelleen arka näyttämään tunteitani. Olen eksyksissä, koska tunne ei ole mitään järkiperäistä. Ne ovat kokonaisuus, jota ei voi hallita järjellä. Ja sekös pelottaa. Ei olekaan mitään selkeää syytä sille, miksi tuntee jotakin.

Ja kun olen kirjoittanut romaaniani, olen joutunut saman kipeän tutkiskelun äärelle. Miltä rakkaus tuntuu? Miltä saavuttamattomalta tuntuva rakkaus tuntuu? Missä kohtaa sydänalassa asuu pettymys? Mikä sen saa nousemaan kurkunpäähän?

Kipeäkin tutkiskelu on onneksi myös opettavaista. Parhaimmassa tapauksessa oppii jotakin uutta, ymmärtää itseäänkin enemmän, romaanihenkilöiden ratkaisujen lomassa.

Mutta vaikka välillä itku kurkussa kirjoittaisikin, ehkä tunteet on kuitenkin parempi hyväksyä kohdata ja käsitellä kuin haudata jonnekin salaiseen. Hahmojen kohtaamat tilanteet ovat tietenkin eri asia kuin oma elämäni, mutta tunteet ovat universaaleja: pettymys on pettymystä, suru surua ja rakkaus rakkautta, oli tilanne mikä tahansa. Sillä ehkä ne muuten löytäisivät kumminkin ulos, enemmin tai myöhemmin. Ja jos myöhemmin, se kaikki tulee ulos möykkynä, jota on vaikeampi käsitellä kuin möykyn aloittanutta ydintä.

Jottei menisi liian filosofiseksi, kyllä minä kirjoittaessaani usein hymyilenkin. Ja silloin, kun tunnen, tunnen vahvasti. Onneksi en ole kuitenkaan tunteiden näyttämisen arkuuteni kanssa yksin. Mutta paljon minulla on vielä tekemistä monenkin asian kanssa siinä, että uskallan luottaa siten vahvasti, että näyttäisin tunteeni yhtä vahvoina kuin ne tunnen. Sisarelleni uskallan ainakin varmasti näyttää kaikki tunteeni. 🙂 Ja niissä tilanteissa, joissa petyn oikein paljon. Silloin läikkyy jopa yli.

Kun loputtoman järkeistämiseni jälkeen aloin taas haaveilla, haaveilin omakotitalosta. Suuri kirjastohuone, avarat ikkunat. Kissa jalkojen juuressa, ikkunassa maisema, johon voisi unohtua – ja kirjoittaa. Työhuone kirjaston keskellä.

Lapsista en haaveillut, mutta siitä kylläkin, etten jakaisi kirjastoani täysin yksin.

*Tämä esikoisromaanini tuotantoblogi päivittyy ainakin joka tiistai. Löydät Facebook-sivuni osoitteesta https://www.facebook.com/melanderkata sekä profiilini Twitterissä ja Instagramissa käyttäjänimellä melanderkata.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s