Esikoisromaaniprojektini on saanut minut muistamaan politiikkaan usein liitetyn lausahduksen ”mitään ei ole sovittu, ennen kuin kaikki on sovittu”. Kirjaprojektissa se voitaneen muokata muotoon ”mikään ei ole valmista, ennen kuin kaikki on valmista”.

Sillä niin paljon on sellaisia asioita, mitä ei hyvästä aikataulutuksestakaan huolimatta pysty ennustamaan. Kannet menivät kokonaan uusiksi, ja niiden suunnittelija vaihtui, nyt päällä on ylimääräinen editointikierros, joka on lähes yhtä laaja kuin edellinenkin, vaikka alun perin suunnittelimme viidennen kierroksen jälkeen vain kevyitä viilauksia. Toisin kävi.

Kaikki nämä ovat tuiki tarpeellisia muutoksia, mutta eivät mitään sellaista, mitä olisi pystynyt etukäteen ennustamaan.

Sanoin teille Facebook-videolla vähän aiemmin, että edellinen, vasta vähän aikaa sitten päättynyt silloin viimeinen editointikierros oli oikeastaan aika helppo. Tämä nykyinen kierros on teknisesti helpompi, mutta yhtä hyvältä ei ole enää tuntunut. Ensimmäiset hyväiset tekstin ja minun välillä olivat vaikeahkot, ja kun nyt tiedän, että tein paluun tekstin ääreen vain hyvästelläkseni sen vielä kerran uudestaan, paluu on ollut tunteellisesti minulle hankala: haluan tarkistaa kaiken vielä täsmällisemmin, epäilen koko ajan, olenko itse tehnyt tarpeeksi.

Silti olen edelleen samaa mieltä kuin videolla, että jos joskus vielä edessä olevien hyvästien jälkeen palaan takaisin Saaran ja Petterin maailmaan, paluu on varmasti mitä miellyttävin. Teksti on minulle läheinen, sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä ennen muuta siinä, että teksti on ollut iso osa elämääni vuosien ajan. Maailma on tuttu ja turvallinen siinä mielessä, että alan tuntea sen jo kuin omat taskuni.

Olen tietyssä suhteessa myös tavallaan kasvanut tekstin kanssa yhtä aikaa. Kun mietin hahmojeni ratkaisuja esimerkiksi rakkaudessa ja laajemmin perhesuhteissa, riippumatta hahmon ratkaisusta mietin aina vielä kerran, mitä itse tekisin samassa tilanteessa. Miten minä määrittelen rakkauden? Mitä minä siedän perheeltäni ja mahdolliselta kummppaniltani? Missä taas minä olen valmis joustamaan?

Tämä on ehkä tekstintekemisen opettavaisin sivujuonne, joskaan tutkiskelu ei aina ole pelkästään mielenkiintoista vaan joskus myös kipeää. Ja siinä huomaa senkin, miten vaillinaisesti ihminen sittenkin tuntee itsensä, vaikka tuntisikin hyvin. Joskus nimittäin käy niin, että vannon tekeväni tietyllä tavalla, mutta jos sama tilanne tuleekin yllättäen tosielämässä vastaan, saatankin toimia tyystin toisin. Paljossa olen myös tuntenut itseni, mutta kuitenkin. Toisekseen hahmojen asemaan asettuminen auttaa tulkitsemaan asioita avarammin. Harvoihin asioihin on yhtä oikeaa ratkaisua, vaan kaksi hahmoa voivat reagoida tahoillaan tyystin eri tavalla ja omista näkökulmistaan yhtä oikeutetusti.

Mutta teksti on lähellä myös pahassa. Tällä hetkellä huomaan, että olen itse liian lähellä kipua, sillä jotkin kohtaukset jäävät ihon alle liian pitkäksi aikaa enkä oikein pysty suhtautumaan niihin niin ammattimaisesti ja etäältä kuin ehkä pitäisi. Olen kirjoittanut tekstiä ja sen esiasteita monessa kunnossa. Esimerkiksi kesällä 2013 olin hirveän hyvässä kunnossa ja käytännössä kokonaan ilman kipua, kuten myös kesän 2015. Kivun kuvaamiselle tekee selkeästi hyvää olla vähän etäämpänä kivusta.

Osansa siinä, ettei nyt tunnu niin hyvältä kuin viime kierroksella, on myös kahdessa asiassa. Niistä ensimmäinen liittyy projektin vaiheeseen. Kun ollaan loppusuoralla, asiat kasaantuvat jollakin tasolla väistämättä, vaikka miten olisi tehnyt editointikierrosten välillä valmistelevaa työtä. Onnekseni saan moneen asiaan myös paljon apua ja juuri minua tiimistä lohdutettiin, että päätyöni on edelleen kirjoittaa. Silti en voi kuin vilpittömällä arvostuksella miettiä kustantamoita, jotka hoitavat niin kannet, aikataulut, mediasuhteet, budjetin kuin muut käytännönjärjestelytkin.

Toinen syy on henkilökohtaisessa elämässäni. Jalkani tila huononee jatkuvasti samalla, kun eri toimenpiteitä vielä puntaroidaan, eikä niiden ajankohdastakaan ole varmuutta. Jaksamiseni on ollut työn alla etenkin viime päivinä. Olen joutunut luopumaan jalkakipuni vuoksi ainakin väliaikaisesti myös lukemisesta (kyllä, luit oikein, lukemisasennossani on jotakin, mikä vaikuttaa siihen, että jalkani kipeytyy entisestään), ja se ottaa hirveän koville. Minua odottavat mielestäni ainakin tähän asti maailman kiinnostavin Pohjantähti-trilogian toinen ja kolmas osa sekä uunituore nimipäivälahjakirjani, Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma. Kumpikin saa vielä odottaa.

Kaikesta huolimatta toivotan rauhaisaa huomista itsenäisyyspäivää.

*Tämä esikoisromaanini tuotantoblogi päivittyy ainakin joka tiistai, nyt poikkeuksellisesti maanantaina. Löydät Facebook-sivuni osoitteesta https://www.facebook.com/melanderkata sekä profiilini Twitterissä ja Instagramissa käyttäjänimellä melanderkata.