Esikoiskirjailijan elämää: Puhutaan hetki kivusta ja rakkaudesta

Minusta tuntuu, että olen tällä hetkellä liian lähellä kipua, mutta Apu-lehden artikkelin jälkeen – ja tänään – haluan kirjoittaa teille kivusta. Älä irrota -romaanissa kipua käsitellään jonkin verran, mutta ehkä kipua suuremmaksi teemaksi romaanissa kasvaa kuitenkin rakkaus. Mutta kivusta on hankalaa välittää tietoa senkin vuoksi, että kipu on oireena näkymätön. Kun kivusta tulee osa elämää, kipu on paljon, paljon muutakin kuin itse kivunkokemus, kivuntunne. Se on asioista luopumista, uusia aikatauluja ja tiukkoja raameja siitä, mitä ja milloin jotakin asiaa keho ja kipu sallivat tehdä.

Kipu ei ole tuomio – sen kanssa voi selvitä

Huolimatta edellisestä luettelosta kivun kanssa toki pystyy elämään, ja parhaimmillaan pitkiä aikoja ihan täyttä elämää. Oma kokemukseni kivusta on, että niin kauan kuin kiputilojen kesto pysyy kohtuuden rajoissa eikä hyvien ja huonojen aikojen vaihteluväli ole liian tiheä ja hyvä aika on tarpeeksi pitkä, kaikki on hyvin. Kipukroonikko oppii yleensä jonkin verran myös suodattamaan kipuun liittyviä tunteita: pieni kipu ei mieltä hetkauta eikä välttämättä vaikuta juuri toimintakykyynkään. Toisaalta kun kipu kasvaa suureksi ja sitä jatkuu muutaman päivän, eli kiputila muuttuu kipujaksoksi, mieli alkaa nopeasti väsyä kipuun.

Huonon jakson aikana myös kivun tuomat rajoitteet korostuvat. Pelkkä oleminenkin voi olla hankalaa. Ja silloin otetaan mittaa ihmisyydestä. Romaanissani kovia kiputiloja kuvataan portiksi epäihmisyyteen: lääkkeet sumentavat mielen ja sekoittavat vuorokausirytmin, pitkittyvä ja pitkittyvä kipujakso nakertaa toivoa paremmasta ja maailma on rajoittunut sänkyyn ja seiniin.

Sänky ja seinät -vaihe on itsellenikin vuosien saatossa valitettavan tuttu. Tällä hetkellä kipuni estää esimerkiksi kokonaan lukemisen. Lukevalta ihmiseltä on viety kirjat – ja tuntuuhan se pahalta.

Itsestään täytyy pitää kiinni

Kivun aiheuttamien vaikeuksien kanssa suurin haaste on juuri itsestään kiinni pitäminen. Moni kipupotilas itseni lailla pohtii, miten pitää kiinni itsestään ja omasta olemuksestaan, vaikka arjen asettamat raamit asettuisivat välillä hyvinkin tiukoiksi: pystyykö älykäs ihminen ruokkimaan lääkkeiden tai väsymyksen takaa älyään, miten lukeva ihminen pitää kirjat elämässään pahankin vaiheen yli.

Koska niinhän se on, kuten Petterikin romaanissani sanoo: kaikesta ei pidä luopua. Rajoitteet tulee hyväksyä, mutta inhimillisessä mittakaavassa, niin minä sanoisin. Oman elämän täytyy olla jotenkuten edustettuna ja tunnistettavissa myös huonon jakson aikana.

Suurin niistä on rakkaus

Kipulääkkeet antavat aivoille lomaa kivun sietämisestä. Kun kiputaso helpottaa, energiaa vapautuu muuhun. Suurin selviytymismekanismi huonojen jaksojen aikana ovat kuitenkin ainakin minulle olleet läheiset ja toiset ihmiset. Voi puhua mukavan puhelun, voi käydä innostavan somekeskustelun, voi vastaanottaa tsemppiä.

Puhumattakaan kosketuksen kipua lievittävästä vaikutuksesta. Se, että toinen halaa tai silittää tai puristaa kädestä voi olla monesti tärkeämpää kuin yksikään kipulääke. Viesti niissä on yksinkertainen: joku välittää. Sillä jaksaa todella pitkälle.

Kaikki kahdessa edellisessä kappaleessa mainitut asiat muistuttavat tärkeästi siitä, miten elämä kivunkin taustalla pyörii edelleen, ja kivun helpotettua siihen voi hypätä taas mukaan. Koko elämä ei ole kipua.

Sen sijaan elämän rajallisuuden kipu kavalasti osoittaa. Se pitää välillä jatkuvassa jännityksessä minua ja monia vaikeista kiputiloista kärsiviä siitä, että huonoja aikoja ei saa itse valita ja ne voivat yllättää periaatteessa koska vain.

Ja silloin korostuu tarve valita entistä tarkemmin, miten ne hyvät päivänsä sitten käyttää. Silloin valkenee entistä selvemmin, mihin elämässään on ja ei ole tyytyväinen. On entistä haluttomampi tekemään kompromisseja, joissa itsellä ei ole hyvä olla. Ja se on vain hyvä. Meillä on kuitenkin vain yksi elämä.

Rakkaus ja lähimmäisenrakkaus ovat mielestäni suurimpia positiivisia voimia, mitä maailmassa on. Niistä on helppo pitää kiinni.

Jokainen ansaitsee onnensa. Omannäköisensä, tasapainoisen, tyydyttävän.

Toivon, että tämä merkintä toi sinulle lisää tietoa kivusta ja herättää sinussa armoa kehiin: kaikki vaikeudet tai sairaudet eivät näy, mutta silti ne voivat rajoitaa elämää melkoisesti. Älä ensimmäiseksi epäile kipua. Yritä ymmärtää ja olla läsnä. Ja monet ovatkin. Ehkä sinä, lukijakin, kuulut heihin.

Kipu näyttää Älä irrota -romaanissakin ehdottomat kasvonsa, mutta tarina päättyy hyvin. Kipu ei ole tuomio.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi päivittyy ainakin joka toinen tiistai. Seuraava vakiomerkintä ilmestyy 28.3.. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 thoughts on “Esikoiskirjailijan elämää: Puhutaan hetki kivusta ja rakkaudesta

  1. Pirjo sanoo:

    Hieno kirjoitus Katsu taas. Olen niin samaa mieltä. Rakkaus ylittää kaiken ja armolla on vankka asemansa. Myötäeläminen näin sometasollakin tuo Sinut osaksi meidän arkeamme, saamme tuntea ja myötäelää. KIITOS

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Kiitos itsellesi! Tänään oli muuta kuin taattua kirja-asiaa, mutta jotenkin minusta tuntui, että näitä teemoja on tärkeää nostaa esille – niistä ei hirveästi puhuta, ja ne vaikuttavat kuitenkin ihan hirveästi minun ja monen muun elämään. Mukavaa päivänjatkoa!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s