Esikoiskirjailijan elämää: Vai pitäisikö jonkun muun hyväksyä ensin? Itsensä hyväksymisestä

Bookishteaparty-blogin Katri kirjoitti muutama päivä sitten Älä irrota -romaanista erittäin mielenkiintoisen blogiarvion. Sen ilmestymisestä asti olen pohdiskellut armottomasti itsensä hyväksymisen teemaa. Arviossa Katri nimittäin kirjoittaa toivovansa, että Saara olisi löytänyt oivalluksen itsensä hyväksymisestä itsenäisemmin eikä niinkään suhteesta Petteriin, prinssi pelastaa prinsessan -satuja kun riittää.

Prinsessasatuteeman myönnän heti, kädet ylhäällä. 🙂 Kun työstin tekstiä käsikirjoituskurssilla ohjaajani Harrin kanssa, laitoimme Petteriin sovitusti huikan ns. prinssivibaa. Minua kiinnosti prinsessasatuajattelu siksi, että jos unohdetaan Hollywood, asetelma voi olla itse asiassa yllättävän lähellä arkea: rättiväsynyt ja monta yötä putkeen valvonut äiti voi yhtäkkiä kaupassa kohdata miehen tai naisen, joka yhtäkkiä tarjoutuu vahtimaan vaikkapa sen ajaksi, että äiti saa rauhassa pakattua ostokset autoon ilman, että tarvitsee miettiä lapsia. Ystävä voi tuoda selviytymispaketin kotiin sairastavalle. Itse olin kerran vaatekaupan sovituskopissa. Kun tulin ulos katsoakseni sovittaakseni mekkoa tarkemmin, puolisoaan jostakin jostakin odottava mies tokaisi minulle:

”Ihan nyt vilpittömästi: tuo mekko kyllä istuu sinulle todella hyvin, tosi nätti.”

Mies oli ehkä kolmenkymmenen ja minä olin puhjeta itkuun. Olin keskellä järjetöntä sairauskierrettä ja pelkkä kauppaan menenminen oli sinä päivänä työn takana, vaikka reissu toki teki tehtävänsä, piristi. Ja minä sain taas toivoa, että sumun takana odotti kuin odottikin muutakin kuin kipua. Joku näki muutakin kuin sumua, jonka keskellä istuin. Tilanne ei ollut romanttinen, mutta äärimmäisen toiveikas.

Läheskään kaikkiin arjen tilanteisiin ei toki liity romantiikkaa, mutta ajatteluni perustuukin siihen, että yllättävissä tilanteissa meistä voikin tulla yhtäkkiä toisillemme ritareita tai ritarittaria. Tai prinssejä ja prinsessoja, jos tilanteeseen liittyy romantiikkaa.

Milloin ritarista sitten voi kehkeytyä prinssi?

No jos ritarinsa tuntee vaikka pidemmältä ajalta ja arvostaa tätä, yksi ritarillinen teko voi saattaa tekijänsä varsin aseistariisuvaan valoon. Niin ajattelen. Mikä sitten koetaan ritarilliseksi, riippuu täysin ihmisestä.

Entä itsensä hyväksyminen sitten? Alkuun olin Katrin kanssa samaa mieltä, että Saaran kannalta olisi ollut mukavampi, jos hän olisi ollut itsellisempi ja löytänyt hyväksynnän enemmän itsestään. Mutta saman tien minua alkoi vaivata lähes riivaamalla aatos:

Entä jos ajatus ”ennen kuin voit rakastaa muita, sinun täytyy rakastaa ensin itseäsi” on täyttä hevonkukkua, halusimme miten olla itsellisiä tai emme?

Antakaa, kun perustelen.

Kaikki tietävät, että kelpaavat. Niin, teoriassa. Mutta kuinka helppoa on uskoa väitteeseen, jos siitä ei saa todisteita, etenkään perheen ulkopuolelta? Kuinka helppoa on uskoa olevansa täysivaltainen yhteiskunnan jäsen, jos monelta suunnalta sinuun kiinitetään huomiota erilaisuutesi takia?

Annan taas esimerkin. Teininä ja aikuisuuden kynnyksellä lähes kukaan ikätovereistani ei suostunut tanssimaan kanssani. Tanssitunnit sekä yläkoulussa että lukiossa moni tanssi minun kanssani joko pakotettuna tai ei ollenkaan.

Minut tämä mursi. Onhan tanssi itsessäänkin hyväksymisen kokemus, tai niin voidaan ajatella, mutta minut tapahtunut mursi siksi, että rakastin tanssimista. Rakastin – ja rakastan – liidellä pehmeästi pitkin tanssilattian reunoja, hymyillä ja jutella mukavia. Mutta yhtäkkiä se ei kelvannutkaan kellekään – niin, koska olin erilainen, istuin pyörätuolissa.

Äiti kuunteli hetken itkuani ja soitti sitten kummisedälleni, veljelleen. Hetken päästä kummisetä soitti suoraan minulle. Muistan puhelun vieläkin. Hän jutteli ensin kuulumisia, mutta hänellä oli minulle tärkeää asiaa.

Tiedätkö, minä en mistään hinnasta jättäisi tanssimatta sinun kanssasi.

Olin sittenkin kelvannut. Ja itkuni loppui siihen: joku on joskus ihan varmasti samanlainen kuin kummisetä, ajattelin. Joku haluaisi tanssia kanssani.

Ja onko sama sittenkin sovellettavissa romanttiseen rakkauteen? Ehkä.

On helpompi uskoa olevansa rakastettava, jos joku ensin osoittaa, että on seksikäs. Että sinulla on muuten älykäs tapa puhua asioista, tiedätkö, sinulla on heleä nauru ja suloiset silmät.

Katrille suurkiitos blogiarviosta, joka kylvi minuun melkoisen kirjoitusflow’n.

Kun joku on joskus suudellut pitkään, hyväillyt kehoa pakottomasti, on paljon helpompi uskoa:

Joku tekee sen varmasti joskus uudelleen.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi päivittyy ainakin joka toinen tiistai. Seuraava vakiomerkintä ilmestyy 28.3.. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 thoughts on “Esikoiskirjailijan elämää: Vai pitäisikö jonkun muun hyväksyä ensin? Itsensä hyväksymisestä

  1. Linnea sanoo:

    Todella kiinnostava teksti, kiitos! Sain juuri kirjasi luettua, pidin, tätä teemaakin kyllä mietin ja Katrin tekstin kautta tänne sitten ajauduin. Hyvin kirjoitettu, iloa tanssiin!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s