Esikoiskirjailijan elämää: Kun kirjailija kohtaa kirjansa: faktaa ja fiktiota

”Kuinka paljon Saarassa on sinua?”

”Kuinka paljon romaanissa on faktaa?”

Nämä ovat (valitettavan) usein ensimmäisiä kysymyksiä, joita minulle esitetään. Ohitan ne yleensä melko nopeasti, sillä fiktioon on tarkoituksellista keskittyä itsessään, vaikka uteliaisuus on ymmärrettävää.

Mutta onhan toki näinkin: Fiktio ei synny tyhjyydessä. Se ottaa vaikuttimensa aina jostakin, ympäriltä, läheltä ja kaukaa. Joskus olen yrittänyt selittää fiktion ja faktan suhdetta yksityiskohtaisemmin, mutta oikeastaan se on turhaa. Sekä kirjailijan että lukijan on hyväksyttävä se, että fiktion suhde ympäröivään todellisuuteemme on aina kompleksinen. Voimme halutessamme viedä faktojen etsimisen jopa niin äärimmilleen, että voimme kyseenalaistaa, onko mikään pohjimmiltaan fiktiota, koska niin romaanissa X kuin tosielämässäkin löytyy henkilöitä jotka pitävät kahvista.

Mutta minusta tällainen ei ole relevanttia. Keskeistä fiktiossa on kirjoittajan intentio, tarkoitusperä. Kirjoittajan tarkoitus ei ole luoda fiktiokiilteistä faktaa. Kirjoittajan on tarkoitus luoda hyvä fiktiivinen teksti, jonka draaman kaareen hän sovittaa tietyt elementit draamankaaren vaatimalla tavalla. Näin ollen koko faktan käsite fiktiossa menettää merkitystään: asia, on sillä todenperää tai ei, on kuvattu tekstissä juuri siksi, että sellainen tapahtuma sopii siihen kohtaan tekstiä. Todelliset tapahtumat taas voivat toki tapahtua tarkoituksellisesti, mutta elämä ei ole käsikirjoitus, jossa asiat tapahtuvat vain siksi, koska haluamme tai sopii. Muuttujia on paljon. Elämässä moniinkaan asioihin ei voi edes vaikuttaa, fiktiossa kirjoittaja vaikuttaa kaikkeen, luo koko asetelman. Ihmiselämä ei puolestaan alistu juuri muuttujiensa takia yhteenkään asetelmaan, näin väitän. Jos Saaralla on jokin minun ominaisuuteni, hän ei ole minä, sillä hänellä ei todellakaan ole kaikkia ominaisuuksiani. Mikään siis ei ole fiktiossa niin sanotusti itsessään totta. Tosiperäisistä aineksista voi puhua, jos niin haluaa. Se ei kuitenkaan poista toden ja tosiperäisen aineksen välistä kuilua. Mielikuvitus on kirjailijan tärkein työkalu.

Mutta, että fiktio tyhjyydessä syntyisi, ei tietenkään, siis. Edellinen asetelma vain kuvastaa todella hyvin faktan ja fiktion monimutkaista suhdetta. Sen sijaan hyödyllisempää kuin faktan ja fiktion välisten analogioiden, samanmukaisten faktojen irrallinen poimiminen on mielestäni faktan ja fiktion välisen vuorovaikutuksen tarkastelu. Mitä teos kertoo meille elämästä? Onko sen asetelmissa jotakin tavoiteltavaa tai moitittavaa? Vuorovaikutus yhtäältä kirjan ja lukijan välillä ja toisaalta kirjan ja maailman välillä on fiktion suurin anti ja kirjailijan vaikutusvallan terävin kärki. Minna Canth halusi muuttaa maailmaa ja onnistui. Onko hänen teksteissään mukana joitakin hänen henkilökohtaisen elämänsä kipua, en tiedä.

En koskaan osaa käsi sydämellä vastata siihen kysymykseen, kuinka paljon Saarassa on minua. En ole listannut Saaran ominaisuuksia tai omiani enkä verrannut niitä keskenään. Olen tehnyt kaikki tekstilliset ratkaisut draaman kaaren vaatimalla tavalla: olen lainannut Saaralle ennen kaikkea osan sairaushistoriaani – mutta vahvasti muunnellen. Kivun luontainen draamaattisuus sopi romaaniin ja on tehokas tekstin elementti. Lisäksi minua kiinnosti kivun tutkiminen psyykkiseltä kannalta. Sanonkin Apu-lehdessä, että minulla Saaralla on samankaltaisia kivunkokemuksia, mikä on totta. Tietyt kipukohtaustyypit ja kipuun liittyvä pelko istuivat romaaniin, mutta paljon on erilaisia kipuja, jotka eivät ole läsnä Saaran elämässä mutta omassa elämässäni ovat. Ja koska Saaralle tapahtuu aivan erilaisia asioita kuin omassa elämässäni, toisin sanoen minua ei esimerkiksi kukaan kipukohtauksen tullen ota syliin, luonnollisesti itse kiputilanteetkaan eivät ole samoja omassa elämässäni.

Sanon Avussa myös, että meillä on samanlaisia elämänvaiheen pohdintoja. Niissä joissakin tulevat esiin myös meidän henkiset eromme. Seuraavassa päästän teidät aika lailla ihoni alle, mutta nyt kirjailijasta tuntuu, että on laitettava itsensä likoon kunnolla, jotta ymmärtäisitte, mitä tällä kaikella ja koko tekstilläni ajan takaa.

Läpi monien kirjoitusvuosien olen aina ihaillut Saaran heittäytymiskykyä ja rohkeutta. Kyllä Saarakin on harkitsevainen, mutta olen ollut aina siten järki-ihminen, että olen pelännyt antaa tunteilleni liikaa valtaa. Järki ja analyyttisyys ovat olleet myös tuiki tarpeellisia selviytymiskeinoja, kun kipu on lyönyt maahan oikein kunnolla.

Mutta Saara on muun muassa opettanut minulle, että ihmisellä on oikeus tuntea. Ettei kaikkea tarvitsekaan haudata syvälle sisimpäänsä ja että on asioita, jotka eivät parane järjellä tai selittämällä mustaa valkoiseksi. Välillä on pakko heittäytyä tunteeseen, vaikka se pelottaisi kuollakseen, koska suru on ehdottoman paljon parempi surra ja käsitellä, rakkaus on jokaisen perusoikeus, pieni ilo antaa enemmän voimaa synkeään päivään kuin viileä analyyttisyys, vaikka saankin hyvistä analyyseista aina energiabuustin.

Saara toivoo itsekseen, rakastaisipa joku. Varmaan jokainen on toivonut sitä joskus kohdallaan, minäkin, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että toivoisin itse vahvemmin, saisinpa rakastaa.

Jalan paranemisen jälkeen aloin tarkemmin selvitellä lukemisesta aiheutuvia kipujani. Se oli erilaista kuin normaali jalkakipuni ja aloin aavistella, että asia ei johtuisikaan jalasta. Kävin lääkärissä, eivätkä oireeni olleetkaan yllätyksekseni epäselviä vaan täysin oppikirjasta: välilevyongelma, edessä on magneettikuva. Sain kehotuksen lukea molemmat jalat suorana, mikä vaikutti ihmelääkkeeltä kaikkeen: sain viikon verran lukea, siltä aluksi tuntui, rajattomasti, olla lähes kivuitta. Olin hämmästynyt: niin pienellä tunnuin palanneeni sorvin ääreen täysipainoisesti – lukemaan pystyminen kun tarkoitti sitä, että pystyisin viimein saattamaan opintoni loppuun.

Mutta selälläni oli kuitenkin rajansa. Pelko ja jatkuva tarkkailu sen suhteen mitä teen, astuivat elämääni taas. Olen alkanut kapinoida pelkoa vastaan, mutta en voi silti välttää kipeitä kysymyksiä. Kuinka pitkään voin lukea, ettei seuraava päivä ole ihan kamala?

Palaan alun sanamuotoon. Lähes viimeiset 10 vuotta elämästäni on ollut selviytymistä sairauskierteestä toiseen, viimeiset 7 vuotta rajuimmin ja tiukimmin. Niin. Saisinpa rakastaa. Saaralla on Petterinsä, mutta minun on täytynyt viimeiset seitsemän vuotta lähinnä keskittyä pysymään kasassa. Että selvitän magneetit, leikkaukset, kuntoutuksen, kipulääkkeiden tuoman huonon olon, jatkuvat lääkärikäynnit ja paljon muuta. Erilliseen kumppanin hakemiseen tai vapaa-ajan vietteiden kehittelyyn siten, että löytäisin uusia ja innostavia tapoja ei ole ollut energiaa ja aikaa – suurin osa on mennyt sairastamiseen.

Silti koen, että olen saanut elämältä hyvin paljon, esikoisromaanin etunenässä, opiskellut, käynyt ihanissa ja mielenkiintoisissa tapahtumissa. Mutta hartain toiveeni olisi, että elämäni olisi tulevaisuudessa siten tasapainoisempaa, ettei sairaus valtaisi jatkuvasti leijonanosaa. Että löytäisin kumppanin ja pystyisin nauttimaan vapaa-ajasta ja nautiskelemaan elämästä tasapainoisemmin, ettei jatkuvasti ensimmäinen rajoite ole aina sairaus tai sairasteleminen. Elämä on liian lyhyt annettavaksi sairauden nieltäväksi, vaikka myönnytyksiä välillä pitää tehdäkin. Jos aina elän vain sairaudelleni, en tule jaksamaan. Tiedän sen. Siksi muuta elämää on pystyttävä rakentamaan, vaikka välillä vauvanaskelin.

Nytkään en ole aikoihin tiennyt, missä kunnossa milloinkin olen. Hyvällä tuurilla monta päivää hyvä, huonolla huono tai muussa tapauksessa jotain siltä väliltä. Ennustettavuutta tai rauhaa ei kropassa oikein ole. Välillä on kynnys pyytää ystävääkin ulos, koska jos kuitenkin sattuu ja kaikki pitää perua, esimerkiksi.

Mutta haluan uskoa parempaan. Koska niin kauan kuin on uskoa parempaan ja rakkautta (laajassa merkityksessä), on toivoa. Varasin liput lauantaiksi itselleni ja siskolleni Kansallisteatterin Canth-näytelmään, koska elämästä pitää saada nauttia. Koska kaikki ei ole sairautta. Ehkä teatterin jälkeen syömme hyvin ja nautimme toistemme seurasta.

Saara löysi rakkautensa. Toivon, että minulle on varattu myös omani. Että minäkin saisin joskus jollekulle ihan ääneen myöntää rakastavani.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi päivittyy ainakin joka toinen tiistai. Seuraava vakiomerkintä ilmestyy 11.4.. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Tallenna

Tallenna

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s