Tämän tekstin piti alun perin odottaa tiistain vakiomerkintää, mutta nyt se vaati saada tulla kirjoitetuksi. Karjalaisen lehtikritiikki palautti minut esikoisromaaniprojektin alkupisteeseen. Siihen, miksi koko romaanin kirjoitin. Yhdentoistasivun temaattiseen pohdintaan, ”läksyihin”, joilla toinen kustannustoimittajistani aloitti yhteistyömme.

Ja minä kirjoitin Word-dokumenttiin: ”Haluaisin, että myös vammainen nainen olisi naisena täysi.”

Huomasin, että sanomani oli mennyt läpi. Karjalainen nosti romaanin oleellisimmiksi asioiksi vammaisuuden, seksuaalisuuden ja sukupuoliroolit. Mieheyden ja naiseuden.

***

Aivan aluksi teen nuorena vammaisena naisena tunnustuksen: toisinaan minua hämmentää suunnattomasti. Yhteiskunta puskee minua jatkuvasti rooliin, johon en mahdu; marginaaliin, hoidettavaksi objektiksi. Rooliin, jossa minulla ei ole naiseuttani, seksuaalisia haluja tai tarpeita. Minulle ei varata rooleja, joita muille ikäisilleni samassa asemassa oleville. En ole puoliso tai perheenäiti, ja mediassa puhutaankin usein pelkästään siitä, miten paljon apua ihminen vammansa vuoksi tarvitsee. Kun olin nuori tyttö ja kuntoutuksessa, yhtenä iltana yllätin tyttöporukan pohtimassa sitä, saako vammainen pukeutua aikuisena seksikkäästi.

Ja minä mietin, mitä ihmettä: minä olin ollut perheessäni aina tyttö, sisko ja tytär, jolla oli täsmälleen samat oikeudet kuin samanikäisellä siskollaankin. Edustan toki vammaisuudessani vähemmistöä, mutta se ei ole ollut ikinä mikään syy jättäytyä minkään ulkopuolelle tai marginaaliin.

Tapasin viime viikonloppuna junassa miehen. Sisareni oli juuri saattanut minut junaan, kun laukkuni vetoketju jumittui laukun vuoriin. Mies huomasi kompasteluni kassini kanssa ja pyysi saada auttaa. Keskustelu jatkui, ja siirryimme ravintolavaunuun ”yksille”. Juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä mies kysyi, miksen saanut vetoketjua itse pois vuorin välistä. Selitin, että käteni ovat vammani vuoksi mahdottoman kömpelöt, vaikka vammani painottuukin alaraajoihin. Hän mietti hetken ja jatkoi kysymällä, että räpäytän silmiäni joskus välillä hassusti. Että silmäni muljahtavat – tai jotain, en päässyt perille, mitä hän tarkoitti.

Mies ei tarkoittanut pahaa, todellakaan, mutta yhtäkkiä minun tuli jostakin syystä suunnattoman epämukava olo: nakertaako se naiseuttani, etten selviä vetoketjusta? Pitäisikö minun osata räpäyttää silmiäni jotenkin normaalimmin?

Ja tämä: miksi me, herran tähden, keskitymme ihmisissä aina eroihin? Miksi se on niin tärkeää? Eikö tärkeämpää ole se, mikä meille on yhteistä?

Teininä olin myös pitkään huolissani. Ei näillä käsillä käsitöitä tehdä. Mikä nainen ja tuleva vaimo minä olen, en mikään, kun en sellaiseen pysty. Nyt ajatustapani tuntuu vieraalta, mutta ymmärrän nuoren itseni huolen – sitä kuvaahan naiseudesta yhteiskunta edelleen syytää: naisena hoidat kodin, siivoat, pyykkäät. Olet pullantuoksuinen ja laitat maittavat ateriat. Mutta onneksi kerroin huolestani isoäidilleni, pyysin saada oppia neulomaan. Yritimme hetken aikaa, mutta hahmotushäiriöni asettui tielle: en kerta kaikkiaan hahmottanut neulan ja langan suhdetta. Sitten isoäiti tokaisi:

Kuule, kaikkea ei tarvitse kaikkien osata. Sinä olet arvokas juuri tuollaisena, ja osaat jotain muuta. Ja ajatellaan vaikka niin, että sitten kun löydät sen ihanan miehen, hän voi ihan hyvin tehdä teillä käsityöt ja lyhentää vaikka housut. Kirjoita sinä vaan hyviä kirjoja.

Niinpä. Nyt tuo ajatus tuntuu ihanalta: miksi miehenkään tarvitsee aina remontoida – hän voi hyvin tehdä käsitöitä – tai vaikka kumpaakin.

***

Olen todennut tämän ennenkin, mutta armo on kova juttu. Romaanini Saaran ja Petterin salaisuus on siinä, että he hyväksyvät toisensa, vikoineenkin (nyt puhun luonteesta). Ja Petteri on siitä niin hurmaava, että hän ei näe Saaran erilaisuutta puutteellisuuksina. Hän näkee Saaran aivan tavallisena naisena. On tietenkin selvää, että vaikkapa liikerajoitteet ja kipu vaikuttavat seksuaaliseen kanssakäymiseen. Mutta liian harvoin puhutaan luovuudesta ja tahdosta ratkaista asioita. Minulla on esimerkiksi todella huono tasapaino, joka oli lapsena vielä huonompi. Siskoni sai minut usein leikkiessämme nostaa pystyyn. Mutta pikku hiljaa – leikki-ikäisinäkin – aloimme itseksemme kehitellä tapoja, joiden avulla pysyisin paremmin pystyssä, kysyimme äidiltä neuvoa. Eikä siskolleni tullut mieleenkään heittää minua, rakasta siskoaan, ulos leikeistä vain siksi, että meidän tarvitsi välillä keksiä vaihtoehtoisia tapoja.

Mutta seksuaalisuuteen palatakseni yhteiskunta ja media heittävät minut jälleen marginaaliin. Yle teki hiljattain jutun avusteisesta seksistä palvelutalossa. Juttu on siinä mielessä hyvä, että siinä korostettiin seksuaalisuuden kuuluvan kaikille. Silti minä pahoitin sen kapeasta vammaiskuvasta mieleni. Taas luodaan kuvaa hoidettavista objekteista, vaikka puhutaankin seksuaalisuudesta – jutussa juuri hoitaminen korostuu, Luodaan (kärjistetysti) mielikuva, että siellä ne vammaiset ovat, palvelutalossa, ja joskus harrastavat seksiä keskenään avusteisesti. Osa totuudesta, jälleen kerran. Mutta missä olivat vammainen perheenäiti tai -isä ja hänen terve puolisonsa, heidän tapansa ratkaista asioita? Tai missä vaikkapa se vammainen pariskunta, joka elää täysin normaalia elämää vaikkapa omakotitalossaan?

Minulle on käytännössä yhdentekevää, onko tuleva puolisoni vammainen tai terve. Seuraava sen sijaan on täysin selvää: en ole koskaan määritellyt itseäni vammaisuuden kautta. Minä olen ollut aina nainen, älykkö, kielenhuoltointoilija, kielioppinörtti, intohimoinen kirjoittaja ja vaikka mitä. Ja siihen ihmiseen joku saa joskus rakastua.

Ja minä todella haluan rakastaa. Minä toivon olevani myös yhteiskunnan silmissä täysin samalla viivalla kuin kaikki naissisareni, vaikka en kävele, saa jumittunutta vetoketjua itse kiinni, sitkeää pihviä pilkotuksi ja mitä näitä nyt on. Mutta silti yhteiskunta pakkosyöttää minulle rooleja, saan niin monessa käänteessä todistella kelpaavuuttani. Se kismittää välillä todella.

Kirjailijamentorini sanoi minulle joskus näkevänsä minussa Minna Canthia. Canth-näytelmän nähtyäni otan asian vielä isompana kohteliaisuutena, mutta Canthin perinnön nimissä tämäkin teksti piti kirjoittaa: tasa-arvo ei ole vielä todellakaan valmis.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi päivittyy ainakin joka toinen tiistai. Seuraava vakiomerkintä ilmestyy 11.4.. Tänään on sairauslomapäivä, joten suoritin oikoluvun melko nopeasti – älkää häiriintykö virheistä. 🙂 Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.