Antoisa Helsinki-päivä on nyt takana. Videotervehdykseni ja haastatteluni ilmestyy Suomen Kipu ry:n verkkosivuilla ja somessa luultavasti ensi viikolla. Kävimme eilen pitkän ja mielenkiintoisen keskustelun Älä irrota -romaanin teemoista. Esiin nousi luonnollisesti kipu, mutta sain kiitosta lisäksi seksin, seksuaalisuuden, halun ja himon, ansiokkaasta kuvauksesta. Siitä olen saanut kiitosta nyt lyhyen ajan sisään niin monelta, että olen jopa hieman hämilläni kaikesta arvostuksesta – ja samalla ajattelin, että tämä on aiheena sellainen, että sitä on kiintoisaa avata myös hieman kirjailijan ja tekstin rakentamisen näkökulmasta. Olen iloinen siitä, että työ tuottaa tulosta, sillä tätä aihepiiriä käsittelevät kohtaukset ovat romaanini ylivoimaisesti ohjatumpia ja valmistelluimpia.

Seksin ja seksuaalisuuden kanssa kirjailija on aivan samojen kysymysten äärellä kuin kaikissa muissakin kohtauksissa: mitä kuvataan, kuinka yksityiskohtaisesti kuvataan ja miksi. Seksiin ja seksuaalisuuteen liittyy kuitenkin erityissävy: niitä kohtauksia ei voi missään tarinassa ohittaa vaikkapa siten kuin maisemankuvausta, kehyksenä – ne ovat aina merkityksellisiä tekijöitä. Jotkut tekstin rakentamisen teoreetikot ovat jopa sitä mieltä, että jokainen tarinan ristiriita on palautettavissa jollakin tavalla seksuaalisuuteen.

Niinpä kirjoittaja on kiperän kysymyksen äärellä: miten yksintyiskohtaisesti kuvata ja mitä? Mikä on oleellista?

***

Itse olen saanut kiitosta ja lähtenyt mielessäni viime vuodet mahdollisimman realistisesta mutta silti tunteita herättävästä kuvauksesta. Moni onkin kiittänyt siitä, etten ole lähtenyt Hollywood-linjalle. Minulle nämä olivat kuitenkin pitkään vaikeita kohtauksia siksi, että olen ollut teinitytöstä asti jotenkin tosi herkkä ihminen näissä asioissa. Muistan hyvin, miten terveystiedon seksuaalikasvatustunnit ahdistivat. Suorasukaisuus seksistä puhuttaessa oli minulle liikaa. Vielä teini-iän jälkeenkin pelkäsin pitkään tutkia niitä tunteita, joita ihminen seksin ja seksuaalisuuden läsnä ollessa tuntee, mitä ihmisessä tapahtuu. Lähdinkin tekstin kanssa aluksi, vuosia sitten, Hollywood-linjalle, koska kohtaukset oli helpompi kirjoittaa läpi niin sanotusti suurempia ajattelematta.

Sainkin palautteen, että seksikohtaukseni ovat päälle liimattuja. Palaute oli hyvä, koska se oli suora ja varmasti aiheellinen, mutta se jätti minuun jostakin syystä pitkäksi aikaa osaamattomuuden pelon. En halunnut enää koskaan lukea sellaisia sanoja. Koska palaute tuli arvostamaltani taholta, jotenkin käänsin asian niin, että en vain osannut – enkä tule ikinä osaamaan, vaikka miten yrittäisin. Se ei toki ollut palautteen sanoma, mutta tekstin seuraavassa versiossa ohitin seksikohtaukset niin tyylikkäästi kuin vain osasin.

Kunnes sitten eräs kustannustoimittaja aisti pelkoni. Sinä pelkäät näitä kohtauksia, etkö pelkääkin, hän kysyi minulta suoraan. Hyvin nopeasti kävi kuitenkin myös selväksi, etten voisi sitä seuraavien vuosien aikana kirjoittaa romaania kosketuksen kipua lievittävästä voimasta, rakkaudesta, naiseudesta ja kivusta, jos ohittaisin kaiken tämän.

Ja minä tajusin, että näistä kysymyksistä tulisikin esikoisromaanini ydin.

***

Päätin voittaa pelkoni, sekä seksin ja seksuaalisuuden tutkimisen että oman osaamiseni suhteen, vaikka helppoa se ei toki ollut. Minulle kävi kirkkaaksi se, että kun on kyse kosketuksesta, kivusta ja naiseudesta, kohtausten funktio olisi nimenomaan siinä, että asioita kuvattaisiin mahdollisimman realistisesti lennokuuden sijaan, sillä kipu ja liikerajoitteet asettavat ilman muuta omat haasteensa. Kaikki ei kävisi. Mutta samalla Älä irrota -romaani löysin muotonsa entistä selkeämmin, myös himon ja halun. Puhuin seksuaalisuudesta paljon luotetuimpieni kanssa, teksti kiersi kommenteilla tiuhaan. Tahdoin kaiken päälle liimatuksi kuvatun pois tarinasta. Suunnittelin todella yksityiskohtaisesti, halusin unohtaa omat estoni, koska tahdoin välttämättä löytää tarinasta sen herkän ytimen – koska niin olisi tekstille paras. Pelkäsin silti jatkuvasti, että saan vastaisuudessakin eri tahoilta päälle liimaamisen tuomion. En luottanut itseeni, ja minulle oli niin tärkeää onnistua siten kuin itse halusin.

Muistan myös hyvin, kun puhuin pitkään erään informanttini kanssa. Selitin hänelle Saaran ja Petterin, heidän tarinansa taustan, asetelman Saaran ja Petterin ensimmäiselle seksikohtaukselle. Kysyin informantiltani, pelkäisikö hän jotakin, jos hän olisi Petterin asemassa, siinä tilanteessa.

Informanttini vastasi, ettei hän pekäisi ollenkaan, etteikö kaikki onnistuisi. Mutta sitä hän pelkäisi kyllä, että hän vahingossakaan satuttaisi.

Ja tarina nytkähti jälleen eteenpäin. Saaran monella tapaa satuttavan isäsuhteen ja satutetuksi tulemisen vastapainoksi oli entistä ilmeisempää – ja myös tarinan kannalta tärkeää – luoda sellainen hahmo, sellainen Petteri, joka haluaisi vain rakastaa, vaikkakin sitten omalla ja joskus kummallisellakin tavallaan. Koska meistä kukaan ei lähtökohtaisesti ansaitse sellaisia ihmissuhteita, joissa meitä satutetaan. Mutta jos onkin tullut joskus jollakin tapaa satutetuksi, minun oli tärkeää luoda toivoa siitä, sellainen kuva, ettei satuttamisen vangiksi tarvitse jäädä.

Meistä jokainen ansaitsee sellaisia ihmissuhteita, joissa puhtaasti halutaan vain rakastaa – ja välittää. Ei rajoittaa, hallita tai satuttaa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.