Emmin tätä kirjoitusta jonkin aikaa, mutta ajattelin, että tästäkin on hyvä puhua ääneen. Tätäkin kipu on.

Nimittäin sitä väsymystä, jonka teille Kaiken jälkeen -merkinnässä mainitsin.

Jalkani on toipunut lupaavasti, mikä on hyvä. Päälle ovat iskeytyneet kuitenkin vanhat ongelmat, selkä lukuisine diagnooseineen. Puhutaan hetki kivusta ja rakkaudesta -merkinnässä puolestaan kuvasin sitä, miten kivun kanssa pärjää muun muassa niin kauan, kun hyvien ja huonojen aikojen vaihteluväli on tarpeeksi pitkä.

Nyt tuo vaihteluväli on ollut liian monta kuukautta liian lyhyt. Saatan elää viikon täysin normaalia elämää mutta levätä viikon kipujen kanssa pelkästään kotona. Kontrasti ihmishumusta kotisänkyyn ja -seiniin tuntuu yhtäkkiseltä ja kovalta. Sain jalkaan viimein helmikuussa avun, mutta voimavarojeni kannalta liian myöhään – olin jo pitkään kestänyt jatkuvaa kipua ja valvonut öitä.

Ja väsymys on ennen kaikkea sitä, että tuntuu, että kannan välillä valtavaa määrää surua sisälläni. Pari ensimmäistä pitkää sairauslomaa kivun takia esimerkiksi opiskeluista sieti ja ymmärsi. Nyt ne tuntuvat lähes väkivallalta; luopumisen joutuu aloittamaan siitä, mistä lähes eniten pitää, kuten minä oppiaineestani. Puhumattakaan lukuisista tapaamisista ja menemisistä. Kivun sykli on ollut jo niin pitkään tiheä ja epävarmuutta aiheuttava, että välillä normaali arki tentteineen ja Helsinki-päivineen alkaa vaikuttaa lähes haavekuvalta. Asetelma herättää pelon: millainen tulevaisuus on, ja miten pitkään minä jaksan näin, jotta kaikki ilo ei katoaisi?

Viime sairausloma poiki poikkeuksellisesti jotakin todella hyvää: kirjoitin hyvinä hetkinä esikoisromaanini. Älä irrota -romaani ja kaikki siihen liittyvä tuottaa minulle valtavasti iloa joka päivä, mutta jo senkin vuoksi toivon oman kiipelini tasapainottuvan, että pystyisin nauttimaan iloisista asioista täysin siemauksin. Väsyneenä mieli usein joutuu kivun, ihmissuhteiden ja potentiaalisten rakkaussuhteiden pettymysten vyöryttämäksi, tekee tiliä elämästään kriisin jälkeen. Olen toiveikas luonne ja toivoa haluan myös muissa tarinoillani herättää, mutta toisinaan toiveikkutteni on erilaisten pettymysten keskellä koetuksella: pystynkö rakentamaan elämäni niin, että harmaista raoista nousisi aina valo, ja saisin olla hetken vaikeuksilta rauhassakin? Vaikeuksiaan kun ei voi kukaan valita, ja kipupotilas on niin monen aivan arjenkin pettymyksen keskiössä. Joskus mikään ei kivun takia mene kuten itse haluaa.

Miksi puhun teille tästä? Siksi, koska tämä on kroonisen kivun yksi vaikeimmista inhimillisistä puolista – miten selvitä jatkuvan epävarmuuden kanssa, miten tasapainottaa kokonaisuutta, joka pysyy jo hankalasti tasapainossa, eli kipua.

Monissa tasapainoisissa kipupotilaskokemuksissa korostuvat hyvät lääkärit. Itse olen saanut nauttia sekä hyvästä että vähemmän hyvästä hoidosta. Mutta näiden inhimillisten paineiden vuoksi, joiden kanssa moni kipupotilas joutuu taistelemaan, otan voimakkaasti kantaa sen puolesta, ettei hyvä hoito saisi olla kiinni siitä, kuka lääkärinpöydän takana istuu tai minkä sairaanhoitopiirin alueella asuu. Jokaisella on oikeus elää inhimillistä elämää.

Niin – ja ne kaikki kysymykset Älä irrota -romaanini faktan ja fiktion suhteesta Petterin hahmossa, välillä ne jopa itkettävät. Sillä ei ole ketään Petterin kaltaista, rakkautta, jonka kanssa jakaisin arkeni. Onneksi pahojen kipujen hetkellä on tukena puhelut lähipiirille ja viestit someen. Mutta toivon sydämestäni, että arkeeni kuuluisi joskus luonteeltaan Petterin kaltainen, rakastava ihminen. Mutta ei vielä. Haavat pitää parantaa ensin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.