Esikoiskirjailijan elämää: Finlandia-palkintokisa ja se tavallinen tarina

IMG_4883

Älä irrota -romaani.

Muutama päivä on mennyt tässä vähän sumussa. Sain keskiviikkona samanlaisen diagnoosin kuin Saara romaanini lopussa, muun muassa. Se osoittaa jälleen sen, kuinka monimutkainen faktan ja fiktion suhde todella on. Joskus fiktio edeltää faktaa. Senkin vuoksi faktan ja fiktion samanmukaisuuksien miettiminen suoralta kädeltä on vähän turhaa – elämästä kun ei voi koskaan tietää.

Pinnalla leijuu myös monta muuta uhkaa. En ole hengenvaarassa, mutta sanotaanko, että jos jotain ei nyt tehdä, edessä voi olla tulevaisuudessa isoja kehoremontteja. Se asetti minut jotenkin vedenjakajalle: tajusin, että jotain on myös pakko tehdä. Jos haluan säilyttää työkykyni, jos haluan säilyttää jaksamiseni. Siksi ei ole aivan sama, mikä seuraava siirtoni on. Pohdin kaikkea niin paljon, että seinät painuvat etukenoon ja pääni käy ylikierroksilla, jaksamiseni on ilman muuta koetuksella. Minulla on ollut mielessäni jo pitkään työurani suhteen kolme vaihtoehtoa, jotka eivät sulje toisiaan poiskaan. Rakastan kertoa tarinoita oppilaille, ja erityisesti teineille, kieliopista. Oppitunneista on jäänyt paljon lämpimiä muistoja. Yhtä kaikki rakastan pohtia kieltä tieteen kannalta. Välillä herättelen jopa väitöskirjahaaveita. Ja sitten ovat kirjat, kirjallisuus ja kirja-ala, jotka ovat kiehtovuudessaan vailla vertaa.

Mutta jos en nyt valitse oikeita asioita, todennäköistä on, että en tulevaisuudessa ole työkyinen. Olisin niin toivonut, että olisin saanut pitää teiniaikojen ajatusmallini. Silloin nimittäin ensimmäisen kerran ajattelin mielessäni, että kun pitkäjänteisesti teen älylläni töitä, vain taivas on rajana. Mitään väliä ei ole sillä, kuinka jalat tottelevat käskyjäni tai jättävät tottelematta.

Enkä olisi ikinä voinut kuvitella, että haaveeni voivat kaatua siihen, että kehoni ei ehkä kestä. Mutta koska vielä on jotakin tehtävissä, on aika taistella. Haluan välttää sen tavallisen tarinan. Ihmisten surulliset katseet ja hiljaiset puheet. Se oli niin lahjakas ja kaikkea. Sitten tuli jokin – asia, joka nujersi.

Teiniaikoja ajattelin myös eilen, kun osallistumiseni Finlandia-palkintokisaan pyörähti käyntiin. Hehkuni oli melkoinen, kun sain Kirjasäätiöltä sähköpostin, jossa toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi kaunokirjallisuuden Finlandia-kilpaan. Muistin erään ruokavälitunnin, jota valvoi silloinen äikänmaikkani. Puhuimme kirjanjulkaisuhaaveistani ja kirjoittamisesta, ja minä mietin mielessäni Finlandia-palkintoa, että jos joskus edes osallistuisi.

Ja Snellmanin päivänä, 12.5.2017, vain kymmenen vuotta kaiken tapahtuneen jälkeen, aloitan osallistumiseni ensimmäiseen Finlandia-kisaani. Eipä olisi teinityttö arvannut silloin.

Isoon F:ään, kuten alalla tavataan nimittää, osallistumiseen liittyy tarkka proseduuri. Tähän blogiin voin kirjata jatkossa F-fiilistelyjäni, jos haluatte elää matkassa mukana. Tiedän jo, että en todennäköisesti voita, ja pienet ovat mahdollisuuteni ehdollekin. Mutta jo osallistuminen pieni, suuri unelma. ❤

Ja kustannustoimittajana aiemmin toimineen ihmisen kannustus, joka hänkin rohkaisi minua mieleenpainuvin sanoin rohkaisi minua lähtemään mukaan kisaan: ”Sinä olet tuonut kirjallisuuteemme jotakin aivan uutta.”

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Tallenna

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s