Viime torstaina seurasin hämmentynein mielin edesmenneen presidentti Koiviston hautajaisia.
Kuten siskoni asian tiivisti, hämmentävän tilanteesta teki jo se, että ylipäänsä seuraa jonkun hautajaisia televisiosta. Kipulääkityksen säätäminen teki minut hirveän huonovointiseksi, mutta kroonisesti kaikesta kiinnostuneena googlasin ja katsoin presidentti Koivistosta kaiken mahdollisen – ja vaikutuin, monella tasolla. Äidilleni ehätin valittaa, miksen ymmärtänyt tätä kaikkea jo Koiviston yhä eläessä. Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.
Yksi lukemistani lausunnoista tuli erityisen lähelle. Koivisto oli nimittäin vain kuukausia ennen kuolemaansa sanonut, että lakkasi pitämästä maailmanloppua uskonnollisen kasvatuksensa puitteissa hänen elämänsä aikana toteutumattomana uhkana vasta, kun tapasi puolisonsa Tellervon. Että silloin hän lakkasi ajattelemasta maailmanloppua.
Väitteeseen on hyvin helppo uskoa.
***
Stressaantunut, väsynyt ihminen on kuin nurkkaan ajettu eläin. Huomasin tämän itse kouriintuntuvasti, kun lakkasin odottamasta aamuja. Ei, en odottanut kuolemaakaan. Aloin valvoa pidempään ja tehdä loppuillasta ja alkuyöstä uuden päivän. Miksi? Koska tiesin, että silloin ei tapahtuisi mitään kamalaa. Silloin ei tarvitsisi virastoaikoina hukkua velvollisuuksiin, puhelin ei soisi. Mutta seuraavan aamun, päivän, asioihin ei voisi vielä vaikuttaa – juuri välissä olevan yön vuoksi. Seuraava aamu tulisi sellaisena kuin tulee.
Ja näinä kuuluisina välihetkinä, kun päivästä on jo selvinnyt, voi hyvällä omallatunnolla upota kirjaan, musiikkiin tai vaikka yökyöpelin ystävän kanssa keskusteluun. Saada akkuunsa virtaa.
Kuormittunut pelkää uusia aamuja, mutta ihmiselämä kohtaa muita sitä kipeämpiäkin pelkoja: kukaan ei halua tulla jätetyksi, hyljätyksi, epäonnistua rakkaudessa tai kuolla liian aikaisin, menettää rakkaitaan. Pelko on osa itsesuojeluvaistoa, mutta silti siihen liittyy usein vahva irrationaalinen vivahde. Kaikki paha, mitä ihminen pelkää, ei suinkaan toteudu deterministisesti – onneksi.
Entä sitten rakkaus?
***
Olen ollut viime aikoina yhä vakuttuneempi erään rakkauden määritelmän olevan se, että pelkää paljon vähemmän. Että on ihminen tai ihmisiä, joiden vuoksi aamuja kannattaa odottaa, pahojenkin aikojen yli. Että hymy, nauru, rönsyilevä keskustelu ja rauhantunne eivät koskaan katoa, vaikka välillä elämä potkisikin lujaa.
Että elämä kantaa sittenkin.
***
P. S. Type & Tellin blogissa julkaistun eilisen haastattelun voit lukea tästä.
Edit. Kirjoittaja on kirjoittanut varsin nopeasti, eikä huomannut kaikkia monimutkaisia ajatusketjujaan. Tarkoitus on siis viimeisessä kappaleessa miettiä rakkauden määritelmää. Niin vakuuttunut kuin haluaisinkin kiistatta olla esimerkiksi elämän kantamisesta, se ei nyt ollut sanoma. Vaan toivo paremmasta. -K, klo 21.19
*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.
Kata Melander 