Kirjoittajan elämässä ulkokirjallinen vaikuttaa aina kirjalliseen. Valitettavasti huonot uutiset eivät henkilökohtaisen elämäni puolella tosiaan jääneet vain toukokuun alkuun. Sain vielä ainakin asteen synkemmän sävyn koko uutiskirjoon.

Eikä minulla ole siksi ollut oikein sanoja, ei täällä eikä fiktion puolella. Olen etsinyt sanoja uuteen käsikirjoitukseeni yhtä hädissäni kuin olen välillä pohtinut tulevaa. Mutta lauantaiyönä käperryin puoli kolmelta lukuvuodenpäätösjuhlinnan jälkeen nukkumaan ja kirjoitin muistilappuun:

Minä rakastan sinua vielä silloinkin, kun aamuja ei enää ole, päiviä, jotka kääntyisivät illoiksi, tähtikirkkaita öitä. Niitä kaikkia olen odottanut vain siksi, että saisin viettää ne sinun kanssasi. Nyt minä sen tiedän.

Juhlan ilo katkaisi hädän ja toi toivolle tilaa. Teksti alkoi elää. Ystävät eivät katoa, vaikka lääketiede sanoisi mitä. Ja ensimmäinen Finlandia-osallistuminen, siitä tuli oikeasti totta.

Aloin heti ajatella armollisemmin. Sanat voivat kadota mutta ne palannevat kyllä. Ne ovat palatessaan tuoreita ja valmiina kertomaan kantamastaan. Selviytynyt on yhtä kokemusta rikkaampi. Kun mieli pitää kiinni haaveista ja käy sitkeästi niitä kohti, se uskoo jo itsessään parempaan huomiseen.

Yö tumma, aamu valoisa. Sanoista kasvaa käsikirjoitus, sumusta selkeys.

Näihin kirjailija Salla Simukan sanoihin seisahdin ensilukemalta:

Kun veteen heittää kiven, ei tiedä, minne asti aallot yltävät.

Kun paperiin kirjoittaa sanan, ei tiedä, millaiseen tarinaan se johtaa.

Kun toista ihmistä katsoo silmiin, ei tiedä, kuinka syvälle voi vielä upota.

Elämä on täynnä epätietoisuutta. Se on elämisen pelottava, juovuttava, turhauttava, riemastuttava onni.

Niihin haluan luottaa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.