Esikoiskirjailijan elämää: Puoli vuotta Älä irrota -esikoisromaanini julkaisusta – miltä näyttää juuri nyt?

Tajusin tänään lounaalla, että Älä irrota -romaanini julkaisusta tulee kuluneeksi ensi tiistaina tasan puoli vuotta. Se herättää paljon erilaisia tunteita – ylpeyttä, helpotuksenhuokausta, jännitystä jatkosta. Moniin asioihin olin kirja-alaa tiivisti seuranneena ja romaanin tekemisen aikana hyvin informoituna osannut varautua, mutta ehkä yhtä moni asia sittenkin yllätti.

Kustannustapani on kokonaisuutena suhteellisen tuore, ja se tarkoitti ennen kaikkea yhtä: kaikki kortit olivat pöydällä, mutta vielä suhteellisen piilossa. Paljon olisi ratkaiseva kahden tahon suhtautumistapa: yhtäältä kritiikkijärjestelmän (sis. tämän sisar kirjablogit) ja toisaalta kirjakauppojen ja kirjastojen sisäänostajien.

Sisäänostajien kanssa kävi suhteellisen hyvin, kritiikkijärjestelmän kanssa vielä paremmin – sekä lehtikritiikkejä että blogiarvioita on ilmestynyt tasaisin väliajoin. Jokainen lehtikritiikeistä on aiheuttanut kunkin lehden alueen kirjastoihin varausjonopiikin. Myyntiluvuilla ei ole mitään asiaa Mitä Suomi lukee -listalle, mutta ei kirjan liikkuvuus nyt tyrehtynyttäkään ole. Sen sijaan lehtikritiikit vaikuttivat yllättävän paljonkin siihen, että uskalsin osallistua Finlandia-palkintokisaan.

Ja nyt sen voin jo paljastaa: alun perin Finlandia-palkintokisa ja muihin palkintoihin osallistuminen olivat erikseen yli valmisteltavien asioiden listalta, koska kritiikkijärjestelmän suhtautumisesta ei tiedetty vielä mitään.

Siksi voin ilolla todeta Älä irrota -romaanin kohdalla sen, että sisältö on todella ratkaissut, ei se, että kannessa lukee esimerkiksi WSOY, Otava, Tammi, Gummerus, Teos tai vaikkapa Kosmos.

Monessa mysteerikortissa oli kieltämättä myös vapauttavat puolensa. Kun ei ollut standardia, miten markkinat ja muut tahot suhtautuvat, töitä sai tehdä melko vapaasti. Sitä piti tehdä hyvin, hyvin paljon, venyttää tunteja pitkälle yöhön, aikatauluja, toimitustyötä, markkinointia. Mutta jokainen onnistuminen oli pieni voitto. Kääntöpuolena minua varjosti kuitenkin pelko: mitä, jos työ ei kannakaan?

Eniten tuotantovaiheessa olen edelleen vaikuttunut siitä, miten sydämellään romaanini jokainen osatekijä oli mukana. Kerran jätin tekstin toimitustiimille vartin yli yksi yöllä. Yksi tiimiläisistä kuittasi tekstin kaksikymmentä vaille kaksi. Totesimme molemmat hymiöin menevämme nukkumaan seuraavaksi. Tiimin esilukija sai vihiä tästä ja huomautti ponnekkaasti, pilkettä silmäkulmassa, että kyllä joskus nukkuakin pitäisi.

Ja me asianosaiset pystyimme vain hymyilemään. 🙂 Olimme kummatkin menneet nukkumaan tasan kahdelta.

Jossakin merkinnässä heti julkaisun jälkeen taisin mainita, että julkaisun jälkeen työni painopiste siirtyy työhuoneelta kirjan edustamiseen. Olin tavallaan oikeassa ja tavallaan väärässä. Väärässä siinä kohdin, että tärkein työ tehdään oikeastaan edelleen piilossa, kulisseissa. Jokainen palkintokisaosallistuminen ja esiintyminen, kaikki haastattelut vaativat paljon sähköposteja, aikataulujen sopimista ja apuakin. Esimerkiksi valmistelimme äitini kanssa kaikki romaanini arvostelukappaleet postituskuntoon lapsuudenkotini keittiönpöydän äärellä. Minä muistaakseni etsin osoitteet, äiti sulki kirjat kuoriin.

Tulevaa odotan jännityksellä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

 

Tallenna

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s