Heh. Esikoisromaanini julkaisemisesta on vielä ensi tiistainkin jälkeen vasta melkein puoli vuotta, mutta kuka nyt kuukauden tarkkuudella laskuissa pysyisi. 🙂

Välitila on epäilyksettä klisee, mutta ehkä se kuvaa arkeani nyt kaikkein parhaiten: terveyteni on välitilassa samoin kuin opintoni, uusi tekstini tai tulevaisuudensuunnitelmani. Puhuin taannoin sanojen katoamisesta ja armosta mutta nyt olen kärsimätön odottamaan jatkuvasti otollisia hetkiä sille, milloin sanat kulloinkin palaavat takaisin.

Terveyteen voin vaikuttaa vain vähän. Pahaksi onnekseni kaikki muut, kuten opintoni uusi tekstini ja tulevaisuudensuunnitelmani, korreloivat siihen lähes suoraan. Ainoastaan kirjoittamisen aikatauluja pystyy päivittäinkin säätämään vapaammin olotilan tai lääkärimenojen mukaan.

Ja minua vaivaa sama elämässä kuin minua vaivaa fiktiossakin: miten luoda sellainen tilanne ja ilmapiiri, jonne valonsäteet ulottuisivat paineenkin alla, vaikka ihan pienestäkin rakosesta. Toivo on niin monitahoista omassa kaikkeudessaan: se voi olla lemmikki tai hyvät yönet, se voi olla rakkaus, nauru tai pitkä keskustelu. Fiktiossa toivon ja paineen välille syntyy luontainen ristiriita. Elämässä taas toiveikkaasti pitänee luottaa siihen, että huonot ajat palkitaan hyvillä.

Älä irrota on onnennuotioni tässä välitilassa, aina vain. Siksi toivon uutta tekstiä seurakseni pysyvästi mahdollisimman pian, perustaa vahvistamaan. Älä irrota -romaanin Finlandia-osallistuminen sytytti hehkun. Lapsuuden unelma toteutui. Ja välitilassa korostuu ehkä tarve pitää tärkeät ihmiset oikeasti lähellä, nauttia hyvistä hetkistä ja ottaa niistä kaikki irti.

Hengitän syvään, haudutan tekstiä, otan muistikirjan esiin. Ulkona on kesä.

Ja kun toiveikkaasti ajattelee, ehkä tulee aika, jolloin hehku muuttuu onneksi.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.