Esikoiskirjailijan elämää: Ei kiire vaan jotakin muuta

Luin Älä irrota -esikoisromaanini käsikirjoitusta paitsi editointikierrosten välissä, myös lopun oikoluku- ja taittovaiheessa. Joskus ennen esiintymistä saatan silmäillä tiettyjä avainkohtia, jotta ne olisivat aivan tuoreessa muistissa. Mutta joka lukukerralla havaitsen kiintymykseni tekstiin – se tuntuu yhtä aikaa oudolta ja hämmentävältä, joskus se satuttaakin. Alaston kivunkuvaus saa muistamaan esimerkiksi kivun kaikessa rujoudessaan.

Mutta miksi on niin tärkeää kirjoittaa?

Uuden tekstin kanssa ei pidä hätäillä vaan sille pitää antaa aikansa. Kiirehän ei ole. Näin parikin kirjailijatuttua on minua ohjeistanut, ja ohjeessaan he ovat oikeassa. Ei ole kiire saattaa valmiiksi, ei ole mikään kiire julkaista toista romaania tai miettiä edes mitään julkaisuprosesseja.

Mutta kyse onkin kaikessa kliseisyydessään sisäisestä pakosta.

Olen jo pitkään aistinut sen, että kirjoittaminen ei ole ollut minulle enää aikoihin pelkkä (kunnianhimolla, paneutumisella ja heittäytymisellä ryyditetty) harrastus. Nyt kirjoittamisesta on tullut osin myös työtä, mutta tämän alan epävarmuudella ja palkoilla ja palkkioilla kukaan ei istu vuosikausia työhuoneessaan, etsi taustatietoa, kirjoita tietämättä tarkkaan, mihin se johtaa, valvo öitä, jos kirjoittaminen pitää sovittaa vaikka päivätyöhön tai opiskeluun.

Kirjoittamista tehdään ilman muuta rakkaudesta lajiin, mutta minulle se on myös jo riippuvuuden kaltainen olotila. Viime aikoina, eiliseen asti, kun kirjoittamisesta oli parin, kolmen viikon tauko, jäin mietteliääksi: tuntui koko ajan, että sisälläni oli jotakin, mitä en saanut ulos. Ja kun viimein eilen sain jotain ulos, tänä aamuna oli helpompi herätä. Mieleni oli rauhallisempi, se oli saanut siirrettyä joitakin pohdituttavia asioita taaemmas, joitakin mittasuhteisiin, ja vaikka eilen kirjoittamassani kohtauksessa ei ollut mitään keveää, oloni oli kummallisella tavalla kevyempi.

Jos tekstistä joskus romaani tulee, se vaatinee muutamankin editointikerroksen, tuotos on tällä hetkellä hyvin raakaa ja paikkaansa vielä hakevaa – mutta on itseni kannalta tärkeää, että raakaversio hahmottuu. Julkaisurintamalla haluankin hieman hengähtää ja keskittyä Älä irrota -romaanini siipien kasvatteluun, mutta ilman kirjoittamista en oikein voi olla.

Jännä tunne mutta niin se vain on. Tenttiinkin onnistuin lukemaan sekä eilen että tänään, joten nyt voin tunnontuskitta kirjoittaa tämänkin tekstin kirjailijanroolissani. Eikä tekstienkään kanssa tarvitse olla yksin. On ihania ystäviä, ohjaajia ja kustannustoimittajia, joiden kanssa yhdessä tekemisestä, pelkästä keskustelustakin, syntyy aina jotakin kiintoisaa.

Älä irrota -romaanini Saaran ja Petterin tarina ei nyt työn alla olevassa tekstissä jatku, mutta melkein tiedän, ettei heidän tarinansa ole sittenkään vielä valmis. Aika näyttää sen.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s