Köyhdyin kirjaimellisesti euforian vallassa keskiviikkona, kun Älä irrota -romaanin Finlandia-palkintokisan osallistumismaksu, 85 euroa, tuli maksetuksi. Minkään rahan menettäminen ei ole kuunaan tuntunut niin hyvältä, ja se todistaa tämän: lapsuuden unelmilla on pitkään kaikuva, syvä liekki. Lopullisuus tuntui pakahduttavalta: nyt osallistuminen on lukkoon lyöty. Enää ei voi perua. (Vaikka se ei ole käynyt edes harkinnassa.) 🙂

Finlandiaan osallistuminen on jotenkin niin iso asia, että se vaikuttaa olevan takuuni kaikkeen: hymyyn, hyväntuulisuuteen, iloon, unelmiin. Se siirtää paineet muuanne ja antaa luvan tarttua hetkeen – tähän on tultu. Lisäksi syväsukellus kirja-alaan kokonaisuudessaan on toki ilahduttanut, mutta herättänyt entistä selkeämmän halun.

Tänne minä haluan jäädä. Haluan, että ura jatkuu. Tahdon kehittyä. Olla aste asteelta parempi ja tähdätä korkealle vaihe kerrallaan, huipulle, korkeimmalle. Paineet tulevat siitä, miten vastata lukijoiden ja kustannusalan ammattilaisten odotuksiin, miten täyttää sanat ahkeruudesta ja kehittymisestä. Uusi teksti nykii taas, mutta annan sille luvan. On vain luotettava siihen, että se löytää muotonsa, ajan kanssa.

Perusarkeni on ollut muutoksessa ja sairauksieni hoidossa tapahtuu isoja asioita, tänään on myös kipupäivä. Mieleni on nyt täynnä kaikenlaisia tunteita, mutta samalla minulla on entistä kirkkaampi visio siitä, missä haluan tulevaisuudessa olla. Ja unelmia, käytännöllisiä ja romanttisia. Niitä, joiden kanssa menen nukkumaan enkä välillä haluaisi herätä niistä lainkaan, mutta ei ole huono sekään juoda päivän ensimmäinen kuppi kahvia. Henkäistä syvään ennen lukemaan aloittamista parvekkeella. Hukuttaa murheet tai miettiä uniaan, millaista se olisikaan –

jos oikein hengittäisi onnea.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.