Nyt kofeiininhuuruisessa tenttiinvalmistautumiskuplassa tuntuu oudolta ajatella, että viime vuonna vastaavaan aikaan esikoisromaaniprojekti oli käynnissä jo täyttä päätä – ja kalenteri oli täynnä romaanin osalta aina vuoden viimeisiin päiviin asti. Se herätti oudon tunteen. Toden totta. Heitin esikoisromaanin tuotantoblogiin, että elämäni muuttuu täysin.

En aavistanut, miten oikeassa olinkaan. Kirja ei lähde naisesta.

Julkaisupäivän jälkeen median, lukijoiden ja tapahtumanjärjestäjien yhteydenotoista on tullut arkipäivää. Suurin osa edellä luetellusta on tietenkin tavallisten lukijoiden palautetta, mutta kuitenkin. Vuosi sitten en niinkään olisi osannut kuvitella, että ensimmäinen Finlandia-kilpailuosallistumiseni olisi nyt sinetöity, sellaista ei ollut suunnitelmissakaan. Nainen, joka pitkään toivoi vain hiljaa mielessään romaanin julkaisemista, koska vain siten uskalsi kaikein parhaiten, julkaisu kun on niin harvinaista Suomessakin, toivoo nyt, että saisi kaunokirjallisuudesta itselleen kestävän uran. Opettajan ammatti on saanut, jos ei nyt korvaajaa, ainakin vahvan seuralaisen.

Melko kauas on ajauduttu siitä suomen kielen opiskelijasta, joka syksyllä 2015 aloitteli graduaan istuvan hallituksen hallitusohjelman retoriikasta ja sai juuri valmiiksi yhden version siitä jo muutaman vuoden työn alla olleesta romaanikäsikirjoituksesta.

Yksi asia kytkee kuitenkin molemmat: kipu.

Puhuin ystäväni kanssa yliopisto-opintojen ihanuudesta. Päivittelimme molemmat sitä, miten onnelliseksi uuden tiedon hankkiminen tekee. Mutta rinnassani viilsi myös hyvin kipeästi: muistan hyvin ne kolme viikkoa, jotka pelkästään siinä autuudessa sain leijua. Sen jälkeen sairastuin kipuun. Ja jatkuvat sairauslomat, korvaavat tehtävät ja äärirajoilla kulkeminen ovat seuranneet toisiaan. Pari kertaa pitkän sairausloman jälkeen on joutunut opettelemaan rutiininsa ihan alusta, opinnot junnaavat, vaikka mieli ja kurssikaverit siintäisivätkin pidemmällä. Sieluun jää jälki.

Toki hyviä hetkiäkin mahtuu peräkkäin. Silti, jos olen ihan rehellinen, tätäkään tenttiä en pystyisi tekemään, jos en hiukan purisi hammasta. Se on ikävää, mutta onneksi hammasta ei ole tarvinnut kivun ja lukemisen suhteen purra nyt kohtuuttoman paljoa. Pystyn nauttimaan vielä tekemisestä. Tämän sietää vielä. Heh, jos romaanini Petteri olisi oikea henkilö, hän saatttaisi mulkaista tällaista kissan ja hiiren leikkimistä kivun kanssa välillä pahasti, mutta onneksi olen itsepäisyydessäni nyt yksin enkä samassa tilanteessa kuin Saara. 😉 Pitää olla välillä jokin muukin ehto kuin vain kipu. Onneksi rakastan oppiaineeni lainalaisuuksia niin paljon, etten ole suostunut antamaan opiskelusta periksi.

Mutta kipu on kaikessa ristiriitaisuudessaan yksi keskeinen syy siihen, miksi minusta tuli kirjailija näinkin nopeasti. Löysin tarinaan osatekijän, jonka vetovoima oli niin suurta, Saaran ja Petterin tarinan ohella, että jokaisena hetkenä tunsin, että juuri tämä tarina on miltei välttämätöntä kertoa. Tunne on jopa kirjoittajan näkökulmasta aseista riisuvaa: monet ovat pitäneet Älä irrota -romaania rohkeana tarinana ja tekona, mutta itse en ole osannut koskaan ajatella tarinaa niin.

Minun oli yksinkertaisesti pakko kirjoittaa se.

Mutta en minä kivun vuoksi kirjoittaa alkanut. Kirjailija minusta olisi saattanut tulla ilman kipuakin. Olisin vain omalla luonteenlaadullani antanut unelmalleni tilaa vasta paljon myöhemmin. Ennen kipua halusin pikavauhtia suomen kielen maisteriksi, keskelle kaikkea tietoa.

Vaikka moni asia onkin muuttunut, kofeiiniyliannostukseni tentin alla pysyy. Ja vaikka hartaasti toivonkin, että saisin opiskella kivuttomasti, yhtä suuri osa minusta on sen saman kivun vuoksi nyt kirjailija.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.