Esikoiskirjailijan elämää: Kivusta ja sankaruudesta

Sain tänään kirjallisuuden sivuaineopintoni päätökseen. Jäljellä minulla on enää pääaineeni suomen kielen syventäviä opintoja sekä se kuuluisa gradu.

Se tuntui surrealistiselta, humalluttavalta. Saada jotakin valmiiksi. Olla oikeasti askeleen lähempänä maisteriutta.

Surrealistisuuden tunnettani lisäsi eniten, että oli pelottavan lähellä, etten olisi tähän tenttiin pystynyt osallistumaankaan.

***

Seuraava saattaa kuulostaa todella hullulta, mutta näiden seitsemän opiskeluvuoden aikana olen tottunut tenttimään puolipyörryksissä. Kipu on niin kovaa, että siihen on haljeta, mutta ennen tenttiä hymyilee kohteliaasti valvojalle, tarkistaa, että koneen asetukset ovat kunnossa ja alkaa kirjoittaa. Kirjoittaa viimeiseen pisteeseen asti ja palauttaa vielä suttupaperinsa, kerää tavaransa. Ja on ollut niin kivun ja jännityksen armoilla, ettei muista edeltävästä puolitoistatuntisesta mitään. Seitsemän vuoden aikana olen myös tottunut jättämään tenttejä väliin – koska kipu on vetänyt armotta pidemmän korren.

Kesti viisi vuotta, ennen kuin ensin fysioterapeuttini ja sitten perään lääkärini todensivat, että lukemiskivuilleni onkin syy. Jalat koukussa lukeminen ja kirjan sivun auki pitäminen tuottavat liian suuren paineen lihasrappeumasta kärsivälle selälleni. Kun ostin lukutelineen ja aloin lukea jalat hieman suorempana, onnistumisprosenttini kasvoi hurjasti. Enää en ollut niin veitsen terällä. On ollut ihan tavallisiakin tenttejä, mutta kuitenkin suhteessa liikaa edellisen kaltaisia.

Enkä tiedä, kummastako jalkani kiukustui viime torstaina enemmän, fysioterapiasta vai lukemisesta vai kenties molemmista, mutta sain pariksi päiväksi voimakkaan kiputilan. Lauantai meni lähes pelkästään levossa.

Eniten surin tenttiäni. Olin jo kerran siirtänyt päivää (meidän sähköisessä tenttitilassamme tenttipäivän ja -ajan saa itse valita oppiaineen, tässä tapauksessa kirjallisuuden, asettamien raamien mukaan; läheskään kaikkea ei toki saa tentityksi näin). Miten valmistautumisen nyt kävisi? En lähtenyt tenttiin vain päästäkseni läpi vain myös menestyäkseni. Menisikö työ hukkaan?

Onneksi tilanne lähti sunnuntaina rauhoittumaan, ja sain kuin sainkin koko tenttialueen kahlatuksi. Silti harmitti, että sankarin kortti oli pitänyt valmistautuessa käyttää ja antaa tasoitusta lukemisaikataulussa, jännittää, sattuisiko oleminen tentissä valmistautumisspurtin jälkeisenä tenttiaamuna. Olo ei ollut kivuton, mutta sen sieti ponnisteluitta. En jäänyt pulaan.

***

Kipupsykologit toistelevat puheenvuoroissaan usein lohduttavasti, että kivun kantaminen on arjen sankaruutta. Sitähän se tavallaan onkin. Minulla on käsitteeseen vain kovin ristiriitainen suhde. Sankari kuulostaa äkkiä itsensä ylentämiseltä, sädekehältä. Enkä minä ole luonteeltani virheetön, todellakaan, ja tätä sairauden ja sankaruuden asetelmaa olen tutkinut Älä irrota -romaanissanikin. Kärsimys ei jalosta, kärsimys voi katkeroittaakin. Jotkut lukijat ovat esimerkiksi saattaneet kokea, että romaanissani on paljon kipua muun kustannuksella, mutta ehkä itse kipupotilaana hahmotan sen niin, että ihminen on ihminen vaikka miten ison kivun takana: voi olla ensin paljon kipua, mutta tänään ihanaa nauruun heittäytymisen hetkiä, kuten siskoni kanssa tänään. Ja siitähän se toivokin syntyy: oma kipuni ei esimerkiksi niellytkään tänään tenttiä. Kivun jälkeen palautuu hiljalleen normaaliin tilaan.

Silti toivoisin, että minun tarvitsisi olla vähemmän sankari. Että tulevaisuudessa niitä tenttejä on yhä vähemmän, joiden vuoksi joutuu tekemään melkoisen ylimääräisen suorituksen lukemisen lisäksi.

Ja ehkä minä olen välttänyt katkeruuteni sillä, että minussa on paloa rakastaa. Suomen kieltä ja sen ilmiöitä, kielitiedettä. Tutkia maailman ihmeitä, analysoida päivänpolttavia aiheita. Vähän on asioita, jotka ovat ihanampia kuin rakkaan, tärkeän ihmisen halaus, miten ehentävää on kaikenlainen läheisyys, rakkaus. Minusta on maailman rentouttavinta katsella kissaotuksia. Tai olla kummisedän ja hänen puolisonsa kanssa merellä, kun keskinäinen keskustelumme täytyy huumorista.

Vaikka kipu kuuluisikin elämään, elämää on paljolti myös noissa hetkissä.

Ja tänään sitkeys kirjallisuudenopinnoissa palkittiin. Taisin jotakin ihan tietääkin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

8 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Kivusta ja sankaruudesta

  1. Tiina Hokkanen-Oja sanoo:

    Eräs minua fiksumpi suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelija totesi kerran, että gradu on kuin ummetus. Se paranee vain puskemalla. Minä taas totesin saatuani yhteisöviestinnän gradun ennen esitarkastusta hylsynä takaisin: Kirjallisuuden gradu on kuin murha. Sekään ei vanhene koskaan.

    Ummetus vaivaa jo neljättä vuotta.

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Olipas osuvasti aseteltu! En tiedä, minkälainen suomen kielen pääaineopiskelijan gradu on (varmaan murha sekin), mutta seuraavaksi katson, saanko proffan hyväksynnän uudelle aiheelleni.

      Ajattelin vaihtaa hallitusohjelman retoriikasta lauseoppiin. 🙂

      Tykkää

  2. Tiina Hokkanen-Oja sanoo:

    Jos kirjoitat nyt opiskelun lisäksi uutta romaania tai silloin, kun kirjoitit esikoistasi, onko sinulla (ollut) jotakin ei-kielellistä tai ei-kirjallista ”tekemisharrastusta”, jolla voit aika ajoin tyhjentää ajatuksiasi? Kadehdin niitä kirjoittavia ihmisiä, jotka tekevät remonttia.

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Ei minulla oikein kyllä sellaisia ole. Tykkään leipoa ja laittaa ruokaa, se on rentouttavaa. Sitäkään en tosin harrasta joka päivä, mutta silloin kun on energiaa ja apukäsiä, se on todella mielekästä. Sunnuntaina, kun pääsin vähitellen pystyyn, leivoin kinkkupiirakan. En tiennyt kamalan lauantain jälkeen mitään rentouttavampaa kuin nyppiä piirakkataikinaa.

      Tykkää

  3. Elina sanoo:

    Tsemppiä gradun tekoon! Siitä ei kannata elämää suurempaa projektia tehdä – aivan järkyttävän vähän se kiinnostaa ketään valmistumisen jälkeen. Ainakaan meidän alalla ei työhaastatteluissa kysytä edes gradun otsikkoa, mistään sisältökysymyksistä puhumattakaan. Eli alta pois vaan ja kivutonta kirjoittamista!

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Kiitos tsempistä! Vähän siitä gradusta tosiaan ilmeisesti kysellään. Itsellä on kyllä vähän tutkimuksellisiakin intohimoja, suorastaan nautin välillä esimerkiksi kandidaatintutkielman tekemisestä, mutta tärkeinhän tässä on päästä valmiiksi – ja mielellään mahdollisimman kivuttomasti. 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s