Lohduttavaa tässä kaikessa on se, että tuota lienee miettinyt aika moni alallamme jo oleva kirjailija.

Meistä ihan jokainen on sen sijaan joskus joutunut kysymään itseltään, kelpaanko minä. Toiset enemmän, toiset vähemmän, toivottavasti kukaan ei kuitenkaan loputtomasti. Mutta ilmiö ulottuu välillisesti myös kirjalliseenkin taiteeseen: olenko minä tarpeeksi hyvä tuottamaan tekstiä, jotta tekstini ansaitsisi julkisen olemassaolonsa?

Epävarmuudelle on kosolti oivaa maaperää. Ja käsi sydämellä, omalla kohdallani ei niinkään ole kyse kateudesta. Itse asiassa katson montaa kollegaa jopa vähän ylöspäin: mikä kieli, mikä lause, mikä tarinankuljetus. Omia ansioitaan on irrationaalisesti helppo vähätellä. Yhtäkkiä on varma; ei en pysty tuohon, en millään pääse tuolle tasolle, en edes työllä.

Ja siitä on jo melko lyhyt matka seuraavaan ajatukseen: mitä järkeä on kaikessa, kun muut ovat niin paljon parempia? Mitä minulla on tarjota, vai pitäisikö heidän kirjoittaa, jotka oikeasti taitavat?

***

Mutta harvoin asiat ovat yksioikoisia. Olen aikaisemminkin täällä puhunut niin kutsutusta sisäisestä pakosta. Aihe usein valitsee kirjoittajansa, ja usein itse kirjoittaminenkin on riippuvuuden kaltaista toimintaa. Ja jos sisäinen pakko ajaa oikein vahvasti, sitä päätynee kirjalliselle kentälle enemmin tai myöhemmin – koska tarina vain täytyy saada kertoa muillekin.

Eli loppujen lopuksi onkin aika yhdentekevää alkaa yrittää itse hahmottaa, kellä on kirjallisella kentällä olemassaolon oikeus ja onko itsellä. Paljon riippuu lukijoista, kustantamoista ja kustannustoimittajista. Ja siitä, miten pitkälle paloa rittää veivata jotakin tekstiä yhä uudelleen.

Julkaisun jälkeisen paineen yllättäessä tekstin käsikirjoitusvaihetta on todella ikävä.

On ohjaajia – ja viimeisimmäksi kustannustoimittajia – jotka ovat tekstissäsi samalla lämmöllä kiinni kuin sinä. On hiottu ja pohdittu yksityiskohtia ja tekstin osa-alueita monen monituisia kertoja, mietitty yhdessä, että mitä, jos toteuttaisit sen näin. Jumissa olevassa versiostakin löytyy aina jotakin, mistä ottaa kiinni.

Sitten ilmestyy kritiikki, jossa esimerkiksi jokin pitkään työstetty asia saa arvostusta. Ei todellakaan tule olo, että teinpäs sen. Ajattelee kaikkia ohjaajiaan ja toimitustiimiään ja miettii, me tehtiin se.

Ja editointivaiheessa on vain kirkas päämäärä. Ja siinä turvallisen ohjauksen lomassa unohtaa kysyä itseltään, olenkohan minä nyt kirjoittajana riittävästi. Tulee olo, että totta kai on.

On vain päämäärä. Jossakin edessä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.