Olen tässä hetken ajan kaiken muun ohella tehnyt syväsukelluksia toisiin todellisuuksiin: Elena Ferranten Napoliin, Vihervaaran Annan elämän käänteisiin, ahtaisiin venäläisiin seurapiireihin Tolstoin Anna Kareninassa. Toisinaan kirjailijaminäni on arjessani korostetummin esillä, toisinaan opiskelija-arki valtaa kaiken alan, mutta toisien todellisuuksien läsnäollessa ne sekoittuvat sulavasti keskenään. Kun luen, kuuntelen tai katson fiktiota, minulla on tapana olla vähän kuin aina töissä: seurata tarinankuljetusta, repliikkien rytmitystä, koukkuja. Eläytyvä lukija olen ollut ennenkin, mutta nykyään etäännyttämisen suhteen toivoton tapaus. Tunnen luissani Annan ja Vronskin tanssiaiset Anna Kareninassa, Oblonski on samassa teoksessa mielestäni suorastaan läkähdyttävän ällöttävä ja monesti olen kärsimätön odottamaan, että taustoittavista kohtauksista siirryttäisiin käänteisiin.

Välillä se huvittaa, välillä on varma, että siihen liittyy jokin taika. Miten kaunokirjallisesta fiktiosta voikin välillä olla niin polvillaan?

Mutta ehkä on juuri yksi kaunokirjallisen fiktion kiehtovuuden saloista, että se vaikuttaa meihin joihinkin niin.

Tilanne ei kuitenkaan muutu kirjailijan saappaissa yhtään sen helpommaksi, päinvastoin. Asiat mutkistuvat lisää. Kirjoittajana on tietoinen niistä mielikuva- ja etenkin arvovaikuttamisen hetkistä silloin, kun teoksen sivuja selataan. Silloin on lupa iskeä ja tykittää oikein kunnolla, mutta myös vastuu painaa entistä lujempana: millaisen jäljen minä haluan lukijaan jättää? Millaisen kuvan minä haluan antaa elämästä?

Ja välillä kirjoittaja ja luomansa kertoja saattavat kinata huolella. Väsyneeseen päivään voi kyynisyys livahtaa kuin varkain. Huolet painavat, mikään ei tunnu menevän eteenpäin. Sitä saattaa välillä jopa naureskella kertojalleen:

Valehtelenko minä lukijalle, jos sinä kertojana uskot rakkauteen?

Et. Koska syvällä sisimmässäsi haluat uskoa siihen itsekin.

Toisinaan luen uutta tekstiäni ja ajattelen, että olen kyllä kirjallisesti pelottavan synkkä ihminen 😉 , mutta lohtuni on se, että tahdon kuitenkin kirjoittajana aina luoda asetelmiini toivon. Dialogia kiehtovasta toisesta todellisuudesta ei kuitenkaan käydä pelkästään yksin. Monesti välissä on itseoikeutetusti myös lukija.

Kaikkien kirjailijoiden toive on se, että lukija vaikuttuu. Mutta jos lukija vaikuttuu, dialogi voikin kääntyä moneen eri suuntaan, aivan uuteen näkökulmaan, tuntemattomille poluille.

Ja taas ollaan kiehtovuuden äärellä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.