Hotkautin äsken alas tulikuuman teen. Pedantti opiskelija minussa laittoi äsken tentin blogimerkinnän edelle. Kohta vastaanotan nk. kummikissani, siskonkissa Nellin, hoitoon – ja ehkä luemme Nellin kanssa hieman lisää, ja tietenkin kirjoitamme tätä. 🙂

Tänään ilmestyi myös HS Teema, jossa olen mukana artikkelissa ”Tästä ei kukaan kirjoita”. Artikkeli käsittelee kirjallisuutemme vaiettuja aiheita. Pääsin niin kanssahaastateltavien kuin jutussa esiintyvien kaunokirjallisuustekijöiden ja -nimekkeiden puolesta varsin kovaan seuraan, mistä olen tosi onnellinen. Oman osuuteni artikkelista olen koostanut tänne. Siinä pohdin kirjallisuutemme vammaiskuvia.

Edellä mainitut seikat tekevät tämänpäiväisestä haastattelusta yhden Älä irrota -romaanin matkan huippuhetkistä. Se saa tietysti muistelemaan menneitä, mutta onko joitakin näkökulmia romaanista vielä käsittelemättä?

Varmasti toisaalta moniakin, mutta juuri nyt mieleeni nousee yksi.

Usein kun puhutaan Älä irrota -romaanista, sen toinen päähenkilö Saara on itseoikeutetusti puheen fokuksessa. Kytkeytyväthän kaikki romaanin teemat jotenkin häneen. Harvemmin puhutaan yksinään Petteristä (mutta on toki myös sellainenkin lukijoiden piiri, jotka pitävät Petteristä Saaraa enemmän, sikäli kuin olen lukijapalautteita vastaanottanut).

Petteri on siitä kiintoisa hahmo, että häntä on minun dramaturgina ja tekstintekijänä vaikeaa olla rakastamatta, hänestä ei voi olla pitämättä juuri vahvan ristiriitaisuutensa vuoksi: Petteri on määrätietoinen, hauska ja loppuun asti humaani (viimeinen puhuttelee itseäni erityisesti) mutta samalla väkevästi sumussa oman elämänsä kanssa, hän ei osaa päättää, hän ei osaa valita, hän ratkaisee ja on ratkaisematta, peruuttaa, soutaa ja huopaa. Hänen valheensa takaavat varastetut hetket.

Kuitenkin kirjoitusprosessin edetessä juuri Petteristä muodostui ehkä Saaraa voimakkaammin itselleni eräänlainen peili. Saara ei siis noussut etualalle tässä, vaikka moni varmasti niin kuvittelisi, ainakin nopeasti.

Petteri kun osasi omien ajatustensa virrassa esittää teemoja, jotka jäivät mieleni syövereihin pitkäksi aikaa. Jotkin niistä kuin varoituksiksi, ohjenuoriksi yrittääkin toimia omassa elämässä järkevämmin kuin mitä draamankaari antaa luvan fiktiivisten henkilöiden toimia:

– Sinä et ole vielä hyväksynyt, että kipu jää. Näenhän
minä sen.

Itsensä voi opettaa olemaan tuntematta tunteita.
Suorittaa rutiinit, turruttaa itsensä. Rakentaa panssarin.
Mutta silloin suojelee itsensä hengiltä.

Kenenkään ei olisi pitänyt joutua kysymään itseltään,
kelpaanko minä, ei ainakaan omalta vanhemmaltaan,
kuten Saara oli joutunut tekemään koko elämänsä.

Toisaalta Petterillä on myös opettajaidentiteettinsä, jota olen mahdollisesti tulevana opettajana saanut itsekin pohtia omassa elämässäni paljon.

Toisinaan peilit lymyävät melko ennalta arvaamattomissa paikoissa. Yllätettynä kuvajainen loistaa peilistä terävimmin, kun ei ole ehtinyt valmistautua peilin heijasteeseen.

Suloinen Nelli-kissa kiehnää uteliaana ympärilläni, kuulokkeista kaikaa musiikki. Kiitän teitä lukijoita siitä, että Älä irrota -romaanin tarina jatkuu tämänkin päivän jälkeen.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.