Eilen tuli perjantai, ja tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistettiin. Itse koen olevani tietyllä tavalla jäävi kommentoimaan ehdokkaita, koska tänä vuonna osallistuin ensi kertaa myös itse, mutta sen kai voi aivan puolueettomasti sanoa, että ehdokaslista on kautta linjan hyvin yllättävä. Ja vaikka seuraava saattaa kuulostaa vähäpätöiseltä joidenkin mielestä, olen jo pitkään harmitellut sitä, että naispuoliset kirjailijat taitavat olla jo alamme enemmistöä, mutta tänäkin vuonna mieskirjailijoiden teoksia oli ehdolla neljä ja naiskirjailijoiden kaksi. Tasajako vaikuttaa pieneltä asialta, mutta mielestäni sillä olisi iso symbolinen merkitys. Kyse kun ei pitäisi lainkaan olla siitä, että miehet olisivat romaanikirjailijoina jotenkin naisia parempia.

Finlandia-esiraatiin tänä vuonna kuulunut tuottaja Heidi Backström jäsensi tuntojaan Finlandia-kokemuksestaan Kirkko ja kaupunki -lehdessä. Erityisesti minua ilahdutti tekstissä tämä kohta:

”Kisaan ilmoittautuu kiinnostavan paljon omakustannettuja sekä pienkustantamojen julkaisuja. Nämä ovat romaaneja, joita en suurella todennäköisyydellä muuten löytäisi. Taso on vaihteleva. Osa vastaa ennakkokuvitelmaani sisukkaasta harrastustoiminnasta, mutta osan kohdalla en ymmärrä, miksei teos ole päätynyt yhdenkään kustantamon ohjelmaan, niin vahvoja osa omakustanteista on suhteessa moneen kustannussopimuksen solmineeseen teokseen.”

En tietenkään tiedä, kumpaan luokkaan Backström minut on laskenut, mutta ilahduttavaa on se, että myös erilaisilla kustannustavoilla tehtyjä kirjoja arvostetaan. Otin omaa kirjaprojektiani varten jopa velkaa, siis kustansin itse teokseni, mutta Älä irrota -romaani on tarkalleen ottaen palvelukustanne. Kustannuspalvelu on ollut projektissa mm. minun ja kirjakauppajakelun välissä ja suunnitellut esimerkiksi osan romaanin arvostelukappaleiden medialistasta, Älä irrota -romaanin kustannustapa kiinnostaa monia, mutta pakko myöntää, että toisinaan vähän harmistun, kun asia otetaan esiin; omakustanne-sanalla on niin huono maine. Minä kun en todellakaan ole kirjoittanut liuskoja ja painanut niitä noin vain kutsuakseni itseäni kirjailijaksi, kuten moni omakustanteet mieltää, vaan kasasin toimitustiimini luottolukijoiden lisäksi kustannusalan huippuammattilaisia sekä graafikon, romaanini on myynnissä kirjakaupoissa ja se on kirjastojen listoilla, olen niin tosissani urani suhteen kuin vain olla voi. Siksi pelkkä omakustanne-sanan käyttö voi johtaa joskus jonkin lukijan harmilliseen harhaan.

***

Ollakseni rehellinen, olen ollut jo useamman viikon enemmän tai vähemmän täynnä kipua, ja siksi tämän merkinnänkin kirjoittaminen on osin hankalaa. Kova kipu vääristää minäkuvaa, eikä minulla ole tällä hetkellä kovin ruusuista käsitystä itsestäni tai tekemisistäni. Mietin koko ajan, olenko tehnyt Älä irrota -romaanin kanssa tarpeeksi ja olisinko voinut tehdä jotakin toisin. Pohdin sitäkin, olenko tarpeeksi hyvä tälle alalle ylipäätään. Seassa vaikuttaa vielä se, että aina, kun keskityn opintoihini, tuntuu, että se on Älä irrota -romaanin ja kirjailijuuden ympäriltä jotenkin pois. Kumpaankin, sekä kirjailijuuteen että opintoihini, suhtaudun intohimoisesti.

Tänään herätessäni ajattelin, että olin sittenkin kirjoittanut Älä irrota -romaanista saturomaanin. Niin rujoa kipu osaa välillä olla. Lisäksi havahduin siihen, että kipu aiheuttaa tällä hetkellä melkoisia solmuja identiteettiini. Kun lähdin yliopistoon, halusin tutkijaksi. Kuulutin kaikille, etten missään nimessä halua opettajaksi enkä ainakaan teinien keskelle yläkouluun. Kipu hidastutti opintojani, mutta pääsin – kuitenkin  suureksi onnekseni – entiseen yläkouluuni töihin äidinkielen opettajan sijaiseksi. Tykästyin yläkouluikäisten kanssa töiden tekemiseen ikihyviksi. Suoritin myöhemmin opetusharjoittelun, jota pitkät kipusairauslomat värittivät, mutta olin varma, että haluan opettajaksi. Kirjoitin käsikirjoitusta, josta tuli lopulta romaani. Nyt olen ollut miltei vuoden enemmän kirjailija kuin mitään muuta.

Tuntuu silti tosi kipeältä huomata, että lähes kaikkea elämässäni määrittää jotenkin kipu. Kuten Saara, en harrasta viisivuotissuunnitelmia, mutta en osaa ajatella lähitulevaisuuttakaan. En tiedä, salliiko kipuni minun opettaa tai tehdä esimerkiksi väitöskirjaa. En tiedä, kuinka paljon kirjoittamista kipu hidastaa – mutta ainakaan tällä hetkellä se ei yksin elätä. Sikäli toisen romaaniaihioni kantava teema, pelko, on omassakin elämässäni hyvin ajankohtainen. Olen vain kirjoituslukossa, osin toisen romaanin paineen, osin pelon vuoksi. Aamulla mietin Älä irrota -romaania ja tajusin, että eihän minulla ole mielipidettä siitäkään, haluanko joskus lapsia vai en, koska tällä hetkellä kipulääkitys estää lastensaamisen automaattisesti. Oma raskauteni olisi esimerkiksi mahdollinen vasta, että olen siinä kunnossa, että kipulääkitykseni on järkevää ajaa alas ja lääkkeettömät kivunhoitomenetelmät kartoitettuna. Ehkä joskus mahdollista, mutta ei aivan yksinkertaista. Mikään biologinen kello ei todella vielä tikitä, mutta kurjaa on tajuta, miten moneen asiaan yksin kroonisen kivun sairastaminen vaikuttaa. Kivun kanssa toivo on silti siinä, että tilanteet voivat myös muuttua hyvin nopeasti, ja ehkä tulevaisuudessa kipuongelmani on paremmalla tolalla. Toivoa on aina, realistillakin, vaikka tällä hetkellä tulevaisuus tuntuu monelta osin pelottavalta. Ja onhan myös toisen romaaniaihioni, Saaran ja Petterin tarinan jatko-osan ja kosketusromaanin, teema itselleni sekin ajankohtainen. Tänään sisareni ennen lähtöään antama halaus on ollut jaksamiselleni maailman tärkeintä. ❤ Monet ihanat kannustustwiitit ovat nekin auttaneet, kiitos niistä.

Tärkeintä on myös kirjallisuuden kannaltakin se, että en ole yksin. Yli miljoona suomalaista kärsii kroonisista kivusta ja joutuu elämässään samantyyppisten kysymysten eteen kuin minä.

Siksi minulle oli erityisen tärkeää tuoda kipu kirjallisuuden kentälle.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.