Maanantaina minua odotti vastakohtaisuuksien aamu. Seuraavaksi puhun kiertelemättä: jouduin ottamaan kipukohtauksiani varten tarkoitetun kohtauslääkkeen yötä vasten, koska selkäni ei katsellut hyvällä painavan gradukirjan nostelemista (selässä on nikama-, ranka- ja lihasrappeumaa ja virheasentoja, joten kipeytyminen ei suinkaan vaadi kivipaasia). Heräilin puolentoista tunnin välein, muutaman kerran tiheämminkin. Kuudelta päätin lopettaa nukkumisen. Ei mitään hyötyä. Avasin siviilimeilini, jossa vallitsee kauhistus: liikaa mainoskirjeitä ja isojen organisaatioiden postituslistaa. Avasin meilin sovellukselta, joka lähettää minulle tiedon silloin, kun nimeni mainitaan jossakin somessa.

Olen monesti leimannut sovelluksen mielessäni turhaksi. Käytän ilmaisversiota, eli se ei näytä kaikkia osumia. Usein olen sen lähettämistä osumista tietoinen, sillä monesti, jos minut mainitaan, minut myös merkitään julkaisuun vaikkapa Facebookissa ja Twitterissä, jolloin saan siitä tiedon ilman sovellustakin.

Sovellus kuitenkin kertoi, että minut oli Twitterissä mainittu. Aihetunnisteessa (hashtag), joten en ollut saanut siitä erikseen ilmoitusta. Romaaniani kiitti Finlandia-raatiin tänä vuonna kuulunut Heidi Backström.

Muistin äkkiä monta oppia, mitä olen toimitustiimini kirja-alan ihmisiltä oppinut. Tärkeimpänä tajusin kuitenkin, että olin kuin olinkin osunut maaliini. Haluun saada pientä jalansijaa (nimi muistiin). Haluun vaikuttaa niiden ihmisten mieliin, jotka romaanini raadissa lukevat.

Backström kuvaili, miten romaani meni hänen aitojensa yli. Rajoja on siis rikottu. En tiedä, olivatko aidat konkreettisia (liittyivätkö romaanin näkyvyysasioihin), vammaiskuvaan ja ajatteluun vai kumpaankin. Joka tapauksessa hän iloitsi, että oli lukenut romaanini.

Häkellyin. Niin nopeasti ihminen pääsee äärimmäisyyksistä äärimmäisyyksiin – tai on kahden niin todella erilaisen äärimmäisyyden, iloisen ja ikävän – keskellä.

Backströmin twiitit sisälsivät myös toiveen kirjallisen urani jatkosta. Sitä kuulen yllättävän monelta. Olen tietenkin otettu, mutta minusta oman asemansa huomaaminen on hämmentävääkin. Olen nyt todellakin kirjailija, jolle on muodostunut omanlaisensa (ihana!) lukijakunta ja jonka uraa lukijat ja kirja-alan toimijat seuraavat.

Siinäpä se onkin. Kun minä tahtoisin luvata teille toisen romaanin nopeasti. Laadukkaan, koskettavan ja ajatteluttavan romaanin minä haluaisin teille kirjoittaen tarjota, palvella lukijaa. Mutta aika näyttää, miten nopeasti siihen pystyn.

***

Olen perinteinen teemalähtöinen kirjoittaja. Jotkut saattavat pitää sitä tylsänä ja vanhanaikaisena kuten sitäkin, että kirjoitan puhdasta realistista proosaa, ilman fantasia- tai scifimausteita, esimerkiksi. Vedin realismin esikoisromaanissani (tahtomattani) niin äärimmilleni, että eräs kirjailija eräältä käsikirjoituskurssilta kutsui minua romaanin käsikirjoituksen puolesta jo silloin klassiseksi realistiksi. Ja myönnettävähän se oli: yhteiskunnalliset aiheet ja epäkohdat (vammaisuus ja ennakkoluulot), naisen sisäinen maailma ja emansipaatio (Saara), aviorikosaihelma ja traaginen rakkaustarina (Saaran ja Petterin suhde). Käsitteet ovat kuin suoraan muistiinpanoistani (kotimaisen) kirjallisuustieteen viime vuosisatamme realismia käsittelevältä kurssilta. Romaanini on kuitenkin moderni (ja en malta olla mainitsematta, että itse kirjallisuustieteen kurssista ja loppuesseestä rapsahti erinomainen).

Joka tapauksessa. Ensin tuli kipu, josta halusin kertoa. Sitten siitä piti tehdä kehys. Tarina laajeni naiseuden ja vammaisuuden tutkimiseksi kivun kautta. Ja sitten tuli viimeinen kierros lisää. Suurin niistä on rakkaus. Lopulta päädyin kaiken ohella tutkimaan rakkautta, pelottavaa, polttavaa, mutta niin pelastavaakin. Minulla oli sanottavaa. Ja nyt tulen siihen, miksi minä realisminkin vedin tähän: olen aina nähnyt, klassisen realismin tavoin, että kirjallisuus toteuttaa yhteiskunnallista tehtävää, velvoitetta kertoa yhteiskunnasta aiheita kaihtamatta, velvoitetta ravistella lukijaa. Kajosin kipeisiin aiheisiin, koska tahdoin laittaa lukijan ajattelemaan. Pohtimaan ennakkoluulojaan, arvojaan ja elämää.

Mutta tällä hetkellä kaiken täyttävä pelko nielee kaiken sen, mitä haluaisin sanoa. Eräs asiantuntija nimitti tätä pahenemisvaiheeksi. Kipusairauteni on siis ollut päällä vahvasti koko syksyn. Kipu ei ole saatu poikki kuin maksimissaan päiväksi, pariksi. Kaiken päälle kipu on itseään ruokkiva kierre: mitä pidempään kipu on yhtäjaksoisesti päällä, sitä vaikeammin se lähtee pois pidemmäksi aikaa ja sitä helpommin se laukeaa eri asioista. Sairauden mekanismi on liikekivussa raaka.

Alun tästä merkinnästä kirjoitin kivuitta, loput kivun kanssa. Rakastan kielenhuoltoa, mutta tässä se jäänee nyt vähemmälle.

On aikoja, jolloin hyväksyn tämän kivun mekanismin paremmin, ja on aikoja, jolloin väsyn tähän enemmän kuten nyt. On raivostuttavaa ja turhauttavaa, että viikko viikon jälkeen, jos sovin jotakin menoa, jännitän hikikarpalot otsalla, pääsenkö sittenkään. Että jos nostan vahingossa selälle liian raskasta kirjaa. Tai selkä taipuu liiaksi taakse, kuten äsken (kyllä, tämä tilanne on tuttu myös eräästä romaanista. Ei käynyt nyt kuitenkaan niin pahasti kuin Saaralle, mutta lepäämään tästä on mentävä).

Tahdon kuitenkin luottaa siihen, että kun kipu ja kivun pelko taas hellittävät, sanottavaa löytyy taas. Kun elämä toivottavasti tasaantuu.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.