Joulu oli ja meni – hyvin menikin. Olen useasti varmaan täällä bloginkin puolella todennut sen, että vuoden loppu on minulle jotenkin summaavaa aikaa, vedän mielessäni kulunutta vuotta ja ehkä elämääkin yhteen sekä suhtaudun uuteen vuoteen toiveikkaalla odotuksella. Uusi vuosi, uusi toivo.

Joulunalusviikkoni olivat tänä(kin) vuonna rankkoja. Joulustakin uhkasi tulla kivulias, mutta onneksi kaikki kääntyi parhain päin, ja sain viettää joulun kivulta jokseenkin rauhassa. Olen ehdottomasti jouluihminen. Rakastan viipyilevää tunnelmaa ja sitä, ettei ole kiire minnekään. Ennen kaikkea voi uppoutua lahjakirjan ääreen useiksi toveiksi. Lahjakirjoistani WSOY:n ja Ellun kanojen novellikokoelmayhteistyö Toinen tuntematon loppui aivan liian lyhyeen. Joululahjani oli myös se, että kehoni kesti pitkästä aikaa painetun kirjan lukemista, eikä lukemisesta tai lukemisasennosta aiheutunut lopulta suurempia ylimääräisiä kipuja. Muistin, ettei mikään korvaa painettujen sivujen lehteilyä ja olen itse äänikirjan lukijaa paljon nopeampi, mutta olen jotenkin myös aiempaa paremmin hyväksynyt sen, että kehollani on kausia, jolloin perinteinen lukutapa ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Siksi kiitänkin ilolla, että todella moni teos on nykyään painetun ohessa saatavilla äänikirjana. Kuka tietää Älä irrotakin joskus. 🙂

Jouluni oli siis rauhallinen. Luin paljon, söin hyvää ruokaa ja pelasin isovanhempieni kanssa korttia. Tynkäarki ennen uuttavuotta on vaatinut orientoitumista, mutta olen viime päivien aikana saanut osakseni niin ihanaa lukijapalautetta, että yksin sillä jaksaa vaikka kuinka.

Eilen kirjoitin. Panin prologin kiusallani preesensiin. Kirjoitin siten, etten ole kirjoittanut niin kuukausiin. Laitoin kuulokkeet korvilleni, käynnistin jatkuvalla toistolla Haloo Helsingin tummanpuhuvan joulukappaleen Joulun kanssas jaan, ja olin jossain aivan muualla. Toisessa maailmassa, toisessa todellisuudessa, ja tekstiä syntyi pari liuskaa. Se tuntui yhtä aikaa oudolta, pelottavalta ja vapauttavalta. Ikään kuin tekisi tietoisesti jotakin kiellettyä mutta niin nautinnollista, vaikka luomassani asetelmassa oli myös haavoittunutta ja pelokasta sävyä.

Toisinaan tulee muistutetuksi itsestään selvästä, siitä, että fiktiolla on aina aivan erityinen paikka elämässäni.

Ja onneksi ei tullut lyötyä vetoa rakkaan ystäväni kanssa siitä, milloin minä nyt eilen aloitetun tekstin aloitan. Olin aloitusajankohdasta Turun kirjamessuilla tänä vuonna ohimennen niin varma, mutta nyt tunnustan:

jos olisimme ystäväni kanssa lyöneet vetoa, olisin rankasti hävinnyt. 😀

Hyvää uutta vuotta 2018! ❤

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.