Esikoiskirjailijan elämää: Kun sanoista kasvaa ääni

Terveisiä pitkittyneeltä sairauslomalta. Keho voi kaikkea muuta kuin hyvin, mutta tässä tuli nyt tällainen pieni väli, jossa saatan saada kuulumiset tänne valmiiksi. Sillä voi pojat sentään, sairausloma ja epätieto kutittelevat kyllä aivonystyröitä. Se on sekä huono että hyvä, mukana on sekä kehittäviä ajatuksia että epätietoa pyörittelevää kierrettä.

Tällaista olen nyt yrittänyt analyyttisesti ajatella.

***

Olen ollut aina luonteeltani kiltti, reipas tyttö. Siis sellainen, joka teki läksynsä, vaikka olisi ollut mikä, meni kouluun, vaikka olisi ollut mikä, sai hyviä koulunumeroita eikä aiheuttanut käytöshäiriöitä, välillä valehteli opettajilleenkin kysyttäessä että kaikki oli aivan hyvin vaikka oikeasti kaikki olisikin ollut todella huonosti, pelottaisi ja ahdistaisi. Lukiossa silloinen avustajani sai repiä minut eräältä uskonnontunnilta kaksoistunnin tauolla lähtemään kotiin. Lonkkani oli mennyt sijoiltaan, sitä en silloin tiennyt, mutta ylähuuleni oli alkanut käydä jo kivusta siniseksi. Olisin välttämättä halunnut istua uskonnontunnin loppuun, sillä jalkaani oli särkenyt jo pitkään, viikkokaupalla, ja tunnilla naisopettajamme asia oli niin mielenkiintoista, että kuuntelin sitä paljon mieluummin kuin kärsin kivusta yksin kotona. Opin jo silloin – vaikka en ollut vielä edes kipupotilas – keinoja, joilla suunnata mieli kivusta muualle. Olin leikkauspöydällä vain kolme päivää tuon tunnin jälkeen.

Vain sisälläni ja kotona saatoin kapinoida. Kiltteydestä ja reippaudesta on ollut hyötyä siinä, että on välttänyt konflikteja. Kiltti ja reipas tyttö ei tahdo tehdä itsestään numeroa. Hän suorittaa. Minun kohdallani reippaan ja kiltin tytön tarinassa on yllä kerrottuja sävyjä, mutta tarinani ylätaso ei ole suinkaan uniikki saatikka koske vain tyttöjä – aika moni tunnistaa itsensä liian kiltin ja liian reippaan tarinasta, sellaisesta, jossa pärjätään liikaa yksin eikä sanota, jos mieltä jokin painaa. Itse tahdon oppia aktiivisesti tästä tarinasta pois, joskaan en aina onnistu.

Mutta minun piti aloittaa kirjailijanurani, ennen kuin jokin minussa ratkaisevasti muuttui. Kyllä, olen edelleen siten hyvin yksityinen ihminen, että pohdin paljon asioita itsekseni ja sisälläni. Yksityisyyden rajoja on pohdittava tarkasti. Silti, kun minusta tuli julkaistu kirjailija, sanojeni painoarvo kasvoi melko verran. Tajusin, että jos minulla on jonkinnäköistä sanallista valtaa, minulla on myös velvollisuus puhua epäkohdista ja pitää esillä niitä asioita, jotka ovat tärkeitä tai kaipaavat muutosta.

Yksi päivystysreissukin piti viime viikolla kokea, ennen kuin ymmärsin vielä senkin, että mikään ei todella muutu, jos asioista ei uskalleta puhua. Vammaisten kohtelu terveydenhuollossa tai yhteiskunnassa ei muutu niin kauan, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää käyttäytyä vammaista kohtaan juuri vammaisuuden perusteella tökerösti, pyytää vammansa vuoksi jäykkää ihmistä rentoutumaan kolme kertaa tai sekä lääkärin että hoitajan suulla esittää avunpyyntöön varmistava kysymys, enkö todella saa itse housujani alas tutkimustilanteessa, esimerkiksi. Palaan päivystyskäyntiin liittyviin tunnelmiin varmasti myöhemmin, mutta nyt en halua viedä pohjaa Kynnys-lehteen kirjoittamaltani kolumnilta. Pitää kuitenkin todeta sekin, että sain päivystyksessä myös hyvää kohtelua, en pelkästään huonoa, mutta tuo päivystyskokemus herätti minussa monia ajatuksia ja tunteita.

***

Edellinen toimii mainiona aasinsiltana myös seuraavaan: Omiin kokemuksiin pohjautuva asioiden esiin tuominen on monista aitoa ja koskettavaa, ja esimerkiksi MeToo-kampanjan kohdalla myös todella arvokasta: niin isoa määrää faktapohjaisia kokemuksia ei voi sivuuttaa. Omista kokemuksistaan puhumisella on kuitenkin kääntöpuolensa; se on puhujalleen varsinkin merkittävien ja tärkeiden asioiden kohdalla usein tunteisiin käyvää ja raskasta. Siksi niin monista tärkeistäkin asioista vaietaan ja se on ymmärrettävää. Niin edellinen kappale kuin edellisen osion ylimmät rivitkään eivät olleet minulle helppoja. Ei vain yksinkertaisesti ole mutkatonta avata itseään muille, etenkään jos arvet ovat kivuliaita tai jos samalla joutuu arvostelun tai arvioinnin kohteeksi.

Siksi väitänkin tietäväni yhden syyn fiktiivisten tarinoiden suosiolle ihmisten keskuudessa: kipeitä ja tärkeitä asioita voi käsitellä fiktion suojissa, sekä lukijana että kirjoittajana.

On turvallista, kun tarina ei ole tosi ja voi käsitellä silti tekstissä itselleen tärkeitä ja kipeitä teemoja. Yhtäkkiä saakin armoa omalle keskeneräisyydelleen, kun tajuaa, että edes kukaan fiktiivisen tekstin henkilöistä ei ole täydellinen. Voi rakentaa toivon pohjavirettä riveille ja niiden väliin.

Ehkä juuri siksi minusta tuli kirjailija eikä kansalaisaktivisti. Minulla on ollut tahto sanoa, mutta myös pohtia rauhassa ja rakentaa omaa tekstiäni, omaa näkökulmaani. Minusta ei ole eturiviin perustelemaan nasevasti, mutta kun minulle antaa koneen näppäimistöineen tai kynän ja paperia, minä luon draamaan kaaren, jolla haluan vaikuttaa. Kaikessa pitää myös muistaa, että missään tarinassa tai tositilanteessa ei ole kategorisesti hyviksiä ja pahiksia. Kirjailija Jari Tervo kuvasi eilisessä Peter Nyman -ohjelmassa osuvasti, että hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välissä vaan ihmisten sisällä. Niin – meissä jokaisessa on sekä vahvuuksia että sellaista kehitettävää, jolle voimme itse olla myös sokeita.

Mutta vain, kun sanat kasvattavat hiljaisuudesta äänen, jokin asia voi muuttua.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

6 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Kun sanoista kasvaa ääni

  1. Elina sanoo:

    Kiitos, Kata, että kirjoitat. Sanojasi niin tarvitaan tässä maassa ja maailmassa.

    Hoitohenkilökunnalla ei saisi olla sekä kuulossa että ymmärryksessä vikaa!Ja kyllä sitä parannettavaa on käytöksessä meillä ”taviksillakin”. Niin moni jotenkin pelkää vammaisuutta, ei osaa ottaa huomioon, ei uskalla kysyä, puhuu ohi, ei puhu ollenkaan, on välinpitämätön, ei näe niitä rakenteita jotka sortavat jo olemassaolollaan. Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    Olen miettinyt, mistä se johtuu. Opetetaanko meidät jo lapsena siihen ”älä tuijota erilaista ihmistä” -kulttuuriin? Miksei voida opettaa ”ota kaikki mukaan” -kulttuuriin? Empatiaan? Toisten huomioon ottamiseen? Auttamiseen? Yhdessä tekemiseen?

    Tuntuu, että kenenkään käytös ja asenne ei muutu ennen kuin omaan lähipiiriin tulee joku vamma, joka avaa ajatukset. Ehkä siksi, ettei muuta ”tutustumismateriaalia” ole ollut tarjolla? Siksi ihan jättikiitokset sinulle, että jaksat avata arkeasi meille ventovieraille. Opin joka tekstistä uutta. Uskon, että moni muukin.

    Parasta vointia – ei kiltille tytölle, vaan upealle naiselle – päivät pitenee jo!

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Voi Elina, kiitos niin monista omista sanoistasi ja jälleen kerran punnitusta puheenvuorostasi!

      Olen kaikesta kanssasi samaa mieltä ja miettinyt samoja asioita: miksi on niin kova hinku erotella? Kategorisoida? Kynnyksen kolumnini päätän teesiin, ettei ihmisyydessä ole marginaaleja, on vain ihmisyyttä. Kun jotenkin meillä on niin kovasti vallalla juuri tuo kuvaamasi ”tuo on niin erilainen” -asenne. Miksi ei ajatella, että tuo nyt vaan käyttää pyörätuolia, toinen tulkkia kuulon tukena vähän niin kuin joku tarvitsee silmälaseja jne. No, ei ehkä ihan sama asia, mutta periaatteessa: tietynlainen apuväline silmälasitkin ovat.

      Se on totta, että monen silmät avautuvat vasta lähipiirin myötä. Kuitenkin joillakin on ihailtavan avoin asenne kaikkeen luonnostaankin. Palkitsevaa on tosin nähdä sekin, kun joku aidosti pääsee ennakkoluulostaan. Se on tosi kunnioitettavaa.

      Kirjoitan myöhemmin siitä tosiaan paremmin, mutta jotenkin tuntuu, että avuntarpeesta ja vammaisuudesta on tullut vaarallisen paljon ihmisyyden mitta – ”hankala” potilas ei riisu housujaan tai osaa rentoutua, vaikka todellisuudessa hänen kehonsa ei saata fyysisesti edes taipua siihen. On hrveän kummallista, että tätä ei mietitä vaan tuomitaan heti. Olin rentoutumiskehtuksessani jännittävässä (ja kivuliaassa) tilanteessa niin hämilläni, että rtkesin itkemään. Jotenkin harmittaa, että tuntuu, että monella vanhuksella, pitkäaikaissairaalla ja vammaisella pitäisi olla monilla sairaalakäynneillä omainen mukana, että hän tulisi kuulluksi. Se on jotenkin tosi väärin. Ihminen ja hänen vammansa pitäisi pystyä kohtaamaan ilman, että trvitaan ”terveen” sana painoksi. Tämäkin on yksi jännä kulttuurinen rakenne.

      Kivaa illanjatkoa!

      Tykkää

      • Elina sanoo:

        Tuo käskystä rentoutuminen ei kyllä yleensä (jos koskaan) onnistu ns. terveiltäkään sotemaailmassa. Joka kerta gynekologitkin sitä hokevat ja monta kertaa eikä se yhtään auta asiaa. Koko hoito- tai tutkimustilanne ja tunnelma pitäisi saada sellaiseksi, että potilaalla on hyvä, turvallinen ja parhaassa tapauksessa jopa rento olo… Utopiaako?

        Tykkää

      • Kata Melander sanoo:

        Lohduttavaa kuulla! Mulla ei onnistu täysin muuta kuin nukutuksessa, tahdonalaisesti vain silloin hieman, kun mulla antaa aikaa eikä kosketuksessa ole paljon sellaista puristavaa voimaa, siitä menen vain jäykemmäksi. Ne lääkärit, jotka paperit lukevat antavat hyvin aikaa. 🙂

        Tykkää

  2. Tiina Hokkanen-Oja sanoo:

    Mutta joskus tarina on kirjoittajalle vain tarina – kertomus ilman intentioita, eikä sen merkitystä pysty aina ulkoa päin kirjailijan päähän tatuoimaan.

    Itse ajattelen kuin Hans Robert Jauss, että kirjasta syntyy teos vasta luettuna ja teoksen synnyttää lukija. Muutoissakaan teokset eivät ole painavia toisin kuin lukemattomat kirjat. 🙂

    Paranemisvoimaa sinulle.

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Hyviä pointteja! Tosiaan, tarina on joskus ihan vain tarina – ja se on ihan jees! Itse taidan vain olla niin hjelmallinen realisti, että koen, että kirjallisuus toteuttaa yhteiskunnallista tehtävää. Kuulun tähän siipeen, mutta tiedostan, että tämä ei ole ainut siipi.

      Sekin on totta, että teoksen synnyttää lukija. Siinäkin prosessissa kirjailija käyttää kyllä jatkuvasti valtaa lukijaan (tai siihen minä pyrin), että ihminen pohtisi arvojaan. Kirjoitin toisaalta vähän löysästi, eihän julkaisu itsessään painoarvoa tuo, mutta kritiikit ja medianäkyvyys ja lukijoiden arvostus sitä kasvattavat. Tulee olo, että sanassa on vapaus mutta myös vastuu. 🙂 Siksi olen tosi iloinen, että olen saanut lehtihaastiksissa kivun ja vammaisuuden teemoja esiin.

      Kiitos paljon!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s