Esikoiskirjailijan elämää: Liikutuksen syyt

No niin. Edellinen merkintä rikkoi kaikki ennätykseni: se on saanut 1805 näyttökertaa, lisäksi sain useita uusia seuraajia. En kuitenkaan edes linkitä tai puhu asiasta seuraavaa kappaletta enempää. Se tekee jotenkin niin kipeää. Kuvaavaa on, että pari päivää julkaisun jälkeen tunsin jopa (täysin aiheetonta) häpeää. Minä jotenkin aidosti häpesin sitä, että olen joutunut näin vaikeaan tilanteeseen että itsemääräämisoikeuteni yli voidaan (täysin laillisesti) niin helposti kävellä.

En monestikaan harmittele vammaani, mutta kyllä viime päivinä myös aiemmin tässäkin blogissa käsitelty ja monien parjaama ”pyörätuoliin sidottu” sanapari alkaa maistua pelottavan tutulta. Kun joutuu perustelemaan tahtoaan asua omassa kodissaan, tulee väkisinkin mieleen, miksei sitä toimintakykyä ole edes rahtusen enemmän.

Kunnes muistaa, että ihminen ei ole yhtä kuin fyysinen toimintakykynsä. Määreet ja mittarit ovat aivan jossakin muualla.

Tästä kaikesta on lyhyt matka kelpaavuuden tematiikkaan, eikä siitä enää tarvitse lähteä mihinkään, jotta ollaan nykyisessä tekstissäni. Älä irrota -romaanin tapaan teksti on fiktiivinen, mutta jostakin syystä, liioittelematta, itku hiipii kurkkuun aina sitä kirjoittaessani. Jostakin se sohaisee, ja jotkut syyt ovat itselleni itsestään selviä, mutta jotkut hämärän suojissa. Voin paljastaa teille vähän. Mutta ihan vähän 😀 :

Tekstin alun onni. Se on aivan järkyttävän ihanaa, huumaavaa, koukuttavaa. Siinä voisi vain piehtaroida. Liikutuksen syy on ilmeinen: kova kontrasti omaan tilanteeseen terveyshuolineen, lääkityksensäätöineen ja sairauslomineen. Onni liikuttaa tavallistakin enemmän.

Mutta kaksikin ohjaajaani, joista toinen päätyi toimitustiimini yhdeksi kustannustoimittajistani, huomauttivat jo Älä irrotan kohdalla minulle onnen riistämisestä; en anna päähenkilöideni rauhassa olla onnellisia. Sanotaanko, että pysyn siten tavoilleni uskollisena, että rinnalla kulkee isoja, synkkiä pohjavirtoja. Silti haluan välttää nuo sanat seuraavaksi – koetan olla riistämättä onnea ainakaan liian nopeaan, tai jos ollenkaan. En ole vielä päättänyt. Joka tapauksessa tavoite on pitää inhorealismi loitolla. Jotkin synkistä virroista tulevat temaattisella tasolla omaa elämääni aivan liki, sitä en voi kiistää. Siksi, kun tunnen persoonana kirjoittaessani dramaturgiminäni tekemät ratkaisut, empatia tuntuu sydämenlyönteinä, kurkun karheutena ja vettä odottavina silminä.

Välillä on raskasta tuntea, mutta luulen, että se on kirjoitustyössä jopa välttämätöntä. Jotta läpäisisi aikanaan lukijansa ihon, on kirjoitettava kaikki aistit valppaina ja kohdattava kirjoittamansa asiat rehellisesti – vain siten pystyn luomaan hahmoilleni aidonoloisia ratkaisuja.

Hyvää keskiviikkoa! ❤

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Liikutuksen syyt

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s