Raukeus valtaa mielen. Pieni hoitokissaneiti on valvottanut yöllä, keho on fysioterapiasta hyvällä tavoin voipunut, käteni kurkottavat peitonraoista pitelemään puhelinta ja kirjoittamaan tämän.

Olen viime päivät voinut fyysisesti – yhtä kaatumista lukuun ottamatta – todella paljon paremmin. Niin hyvin, että viime kuukausien koviin kipuihin tottunut mieleni on asiasta ihan hämillään. Voiko todella istua aina vain kauemmin? Eikö jokaista liikettä tarvitsekaan enää pelätä.

Kaiken lisäksi muutos oli suhteellisen nopea. Oikea diagnoosi, oikea hoito.

Olen siis hiljalleen totuttelemassa uuteen elämänmenoon, vaikka aivan kokonaan mieleni ei siihen vielä luota. En uskalla vielä jättää päivittäisiä lepotaukoja väliin ja touhuta aamusta iltaan. Toisaalta kerran päivässä lepoa minulle suositellaankin, mutta terveinä päivinäni en kyllä aina malta, sen myönnän. On niin paljon tehtävää ja kaikkea kiinnostavaa.

Mutta suru asuu ilon vieressä. Nyt kun huomaan pahimman taas taittuneen, mielelläni on aikaa käsitellä tapahtunutta ja surra rankkaa alkuvuotta. Ehkä sureminen on juuri oikea sana. Aiemmin hieman pelkäsin näitä kivustaselviämisen jälkilaineita, eihän sureminen ikinä kivaa olekaan. Ja miten mukavaa olisi vain hypätä kivun apeudesta kuplivaan selviämisen iloon.

Se kun ei vain ikinä mene niin. Omaa surun hyväksymistäni on helpottanut ajatus, että oikeastaan suru ja ilo kulkevat rinnakkain; ei surua tarvitse pelätä tai hävetä. Se sentään häivähtää vain hetkisiksi, välillä lyhyemmiksi toviksi, välillä pidemmiksi, eikä valtaa kaikkea alaa. Ja sitten ovat vielä arkeni ihanat pakoreitit, ruoanlaitto ja kirjoittaminen. Uusien arkiruokareseptien kokeilemisen lomassa luin helmikuussa jopa kuusi kaunoteosta, maaliskuun saldo on tähän mennessä kaksi. Olin jotenkin luullut, että kirjojen lukeminen pieneltä puhelimen ruudulta olisi vaivalloista. Onneksi olin väärässä. 🙂

Tekstikin etenee verkkaalleen. Luulen, että sen kirjoittaminen sekä antaa surulleni tilansa että työntää sitä kauemmas, haavoittuneet tunteet ovat usein luovuudelle otollisia. Yritän joka kirjoituskerralla antautua tarinalle jo olla ajattelematta mitään, kirjoittaa suodattamatta, pelotta ja epäilyksettä.

Huomenna on luvassa sekä työtä että huvia: hyppään junaan ja matkaan Kansallisteatteriin katsomaan Kjell Westön samannimiseen romaaniin perustuvaa näytelmää Kangastus 38. Romaani ei pettänyt toisellakaan kertaa, tuskin itse näytelmäkään.

Entä työpuoli sitten?

Ajattelin paitsi nauttia näytelmästä myös samat kolmisen tuntia imeä tiukasti hyvän dramaturgian oppeja. 🙂

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.