Esikoiskirjailijan elämää: Mitä tapahtuu oikeasti?

Aloitin nykyisen käsikirjoituksen ensimmäisen raakaversion viidennen luvun. Luku kytkeytyy tarinan menneeseen, kipeisiin asioihin. Ylemmäksi kaikkea nousee kuitenkin kaikenlainen peittely. Luvun kuluessa minun onkin kirjoittajana kysyttävä entistä tarkemmin itseltäni, mitä tapahtuu oikeasti.

Pohjustan aihetta hieman tarkemmin, jotta se on paremmin ymmärrettävissä. Kirjallisuustieteessä edellisenkaltaisia ilmiöitä kutsutaan outouttamiseksi; tehdään arkisesta merkittävää, jotenkin outoa. Kirjallisuudessa kun yleensä voidaan pysäyttää liike kesken kaiken, ja panna sen väliin jokin hahmon ajatus (minä pysäytin juuri hahmoni hampaidenpesun illasta), valjastaa jokin kehontoiminto jonkin asian syyksi (me itkemme surusta ja sen tiedostamme, mutta emme välttämättä löydä syytä sille, miksi leipovan käsi vaivaa poikkeuksellisen kovalla voimalla taikinaa – niin vain tapahtuu). Kirjallisuudessa me kuitenkin outoutamme tällaiset asiat – kaikelle on motiivinsa.

Outouttaminen kun osoittautuu varsin hyväksi valheenpaljastimeksi etenkin kaikkeen peittelyyn liittyvässä. Me emme ehkä tajua sitä arjessamme, mutta arkemme voi olla täynnä peittelyä; me emme aina uskalla tai voi sanoa, mitä ajattelemme ja päädymme sanomaan muuta, me katsomme ilmaan työpaikalla ja oppilaitoksessa muka huolettomasti ja saatamme kuvitella jopa itsekin olevamme hyvällä tuulella, kunnes myöhemmin myönnämme toisin. Välillä ei tule ymmärtäneeksi ikinä, miksi toimi tietyssä tilanteessa niin kuin toimi.

Väitän, että tämä on eräs syy, miksi kaunokirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja ihmisyyttä. Meille näytetään tilanne motiiveineen fiktion suojissa. Jos kirjailija on tehnyt läksynsä hyvin, hän antaa lukijan huomioida motiivit mahdollisimman pitkälle itse, luo vain tilanteen ja ehkä antaa vihjeitä.

Havahduin ihmisen monimutkaiseen ajatteluun keskustellessani kirjailijoiden ulkonäköpaineista kirjailija Elina Rouhiaisen kanssa taannoin Twitterissä. Rouhiainen kertoi pystyneensä luopumaan täydellisyydentavoittelusta, vaikka viimeisen päälle kiiltävät ja asetellut Instagram-otokset painostavatkin siihen. Kirjailijanelämässä etenkin julkaisun alla ja juuri sen jälkeen saattaa olla haastatteluja ja esiintymisiä. Kirjailijan työ on esiintyvää työtä.

Minun oli pakko myöntää, että saan hepulin joka kerta, kun esiinnyn tai kuvaaja kuvaa. Kun nyt olen raadollisen rehellinen, ajatusketjuni kuulostaa auki kirjoitettuna lähinnä teinitytön puheelta: en ole mielestäni koskaan tarpeeksi kaunis, jos meikkaan itseni, en osaa meikata, meikatessani kiroan rajaussiveltimen, huultenrajauskynän ja ripsiväriharjan, olen täydellisen varma, että epäonnistun.

Pahinta edellisessä on se, että se on oikeasti totta. Kauhu on varttia ennen h-hetkeä aitoa eikä siihen liity kehujen kerjäämistä. Aito tunne, ettei kelpaa. Aito tunne, että jos nyt ulkonäön pystyy unohtamaan, entä jos sössöttää ja sanoo jotakin väärää? Ja hassuinta on se, että päädyin takavuosina pari kertaa puhumaan teinioppilailleni ulkonäköpaineista. Silloin katsoin jokaista silmiin ja sanoin, että jokaisessa ihmisessä on kauneutta ja komeutta. Että älkää epäilkö sitä. Että minun on vaikeaa ajatella, että ylipäätään sellainen, jolla on jonkinlainen sielu, olisi jotenkin ruma. Tarkoitin joka sanaa.

Ja samaan aikaan sisimmässäni välillä olen ja olin hyvin epävarma. Sitten toisaalta, kun ilmapiiri on turvallinen ja onkin hyvän ystävän kanssa keskellä toisen ystävän kirjanjulkkarihumua, käy hyviä keskusteluja ja tulee tunne, että tänään minä kyllä näytän nätiltä.

Kysymys siitä, mitä tapahtuu oikeasti, on hyödyllinen fiktion ulkopuolella siksikin, että se muistuttaa elämän ja olemisen aidosta monimutkaisuudesta. Samaan aikaan läsnä voi olla hyvin erilaisia olotiloja ja tunteita, keskenään ristiriitaisiakin. Tähän päivään on kuulunut niin naurua, murhetta, iloa ja väsymystäkin, mutta tämän kirjoitettuani nekin selvisivät yhdestä sekamelskasta omiin lokeroihinsa, on parempi olla. Kaipaan nykyään joitakin juttuja kroonisesti. Eikä se välttämättä ole huono.

Sillä jos mietitään, mitä tapahtuu oikeasti, kaipaus voi katalysoitua ensin pyrkimykseksi, sitten jopa päämääräksi.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Mitä tapahtuu oikeasti?

  1. Elina sanoo:

    Katsopa nyt tuota sun blogikuvaa – et ole pelkästään nätti vaan ihan syötävän suloinen! Ja lisäksi kirjoitat asiaa. ❤

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s