Viime kerrasta on kulunut hetki. Jos tietäisitte, mitä kaikkea minulle on viimeisen kahden viikon aikana tapahtunut, ymmärtäisitte paremmin. Mutta rajaan siitä nyt melkein kaiken pois. Totean vain, että loukkasin jalkani tosi pahasti toissa lauantaina, ja tänään on vasta ensimmäinen edes inhimillistä muistuttava päivä. Ennen loukkaantumistani voin kivun kanssa jopa niin hyvin, että ehdin säätää kipulääkitystäni alaspäin ja sietää lopetusoireita, ja sitten loukkaantumiseni tuli oikeastaan pahimpaan mahdolliseen aikaan. Kaikki keikahtikin räpäyksessä aivan päälaelleen. Yksityiselämässä tapahtui pari isoa asiaa, ja näissä kirjoittamiskuvioissakin on pientä pohtimista.

En edes suostu häpeämään sitä, että tämän tekstin taustalla, nyt kirjoittaessani, soi Backstreet Boys.

Minulla ei ollut Backstreet Boysiin mitään satunnaisia kuunteluita sisällökkäämpää suhdetta ennen helmikuuta 2014. Jouduin silloin toista kertaa elämässäni sairaalahoitoon kierteisen kivun katkaisemiseksi. Olin sisällä peräti 2,5 viikkoa. Ohjelma oli löysää ja ympäristö ja potilaiden elämäntarinat rankkoja. Etsin jotain täysin vastakkaista, mahdollisimman pinnallista, johon upota luurit päässä hetkisiksi kerrallaan.

Löysin Backstreet Boysin kokoelmalevyn The Very Best of, jonka kuuntelin läpi useita ja useita kertoja. Ilahduttavaa on huomata, että bäkkäreillä on rentouttava vaikutuksensa vielä reilun neljän vuoden jälkeenkin; stressi helpottaa.

Mitä olen tehnyt? Olen mm. levännyt mustien luurieni kanssa ja kuunnellut Vänrikki Stoolin tarinoita äänikirjana, muistuttanut omasta mielestäni Kummelin Mauno Ahosta 😀 . Kun lasken luurit, samasta puhelimesta löytyy sähkökirjana Putkinotko, jota olen kahlaillut suklaan kera.

Olen pohtinut uutta tekstiäni monelta kannalta, potenut valkoisen paperin kammoa, riittämättömyyden tunnetta. Teen aivotyötä koko ajan sen eteen, että kanavoisin kunnianhimoni fiksusti. Sitä kun nimittäin riittää. Kirjoittamisessa nimittäin tahtoo aina vain parempaa ja parempaa, mutta raakaversiossa vaikeinta on hyväksyä täydellinen keskeneräisyys. Voisi sanoa niinkin, että raakaversio on enemmän tai vähemmän huono, mutta ensimmäinen versio on aina pakko kirjoittaa. Vasta sen jälkeen, kun raakatekstiä on olemassa, voi lähteä tavoittelemaan parempaa, aina uudestaan ja uudestaan.

Siihen kerään nyt rohkeutta. Rohkeutta hyväksyä keskeneräisyyttä, tehdä suunnitelmia keskeneräisyyttä seuraavaan aikaan. Ja uskoa siihen, että todella pystyn olemaan kierros kierrokselta parempi.

Tekstin tulevaisuus, suuri tuntematon, kuten elämäni tietyt seikat tällä hetkellä. Kaikki selvinnee aikanaan, mutta hetket tuntemattomuuksien äärellä kysyvät aina yhtä tiettyä asiaa – kykyä sietää epävarmuutta.

Suosittelen varauksetta Vänrikki Stoolin tarinoita, Putkinotko ei ole kohonnut suosikikseni mutta sen ääressä joutuu pakostakin rauhoittumaan verkkaisen rytmin vuoksi, ja kun kaipaa musiikkiin Backstreet Boysia syvempää sisältöä, aivan uusin suosikkini lyriikoiden puolesta on Juha Tapion Olen tahtonut sinut.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.