Älä irrota -esikoisromaanini kustannustapa oli perinteikkäässä kustannusmaailmassa sikäli poikkeuksellinen, että kustannuspalvelu oli suuren kustantamon sisällä. Monet tärkeät luottoihmiseni ja -ystäväni uskoivat ja tukivat. Tulisi paljon puhetta. Tulisi paljon keskustelua siitä, mihin teos esimerkiksi kriitikoiden silmissä asettuisi. Tulisiko kritiikkejä edes?

Niitä tuli, mutta myös korvaamattomia neuvoja. Ne voisi tiivistää tällaiseen muotoon: ”Pidä katse koko ajan edessä, päämäärä mielessä. Vaimenna taustahäly, älä mieti, voiko näin tehdä tai tuleeko tästä mitään. Tee ja katso, mihin se riittää.”

Usein onnistuin hyvin, mutta huonoja hetkiäkin oli. Välillä häly asettui sumuksi kirkkaiden ajatusten tielle, epäilyksi, olenko sittenkään ansainnut kirja-alalla paikkaani.

Ainakin viime vuoden Finlandia-raatilaisen mielestä olen.

***

En ole saanut paperille riviäkään fiktiota. Tänään sunnuntaiaamuna heräsin taas ajatusteni sekamelskasta. Ja tunnistin sekamelskan siksi taustahälyksi, jota minun pitää kirja-alallakin välttää. Tällä kertaa pelissä, ajatuksissa, oli oma elämä. Kipusairaus on nyt siinä vaiheessa, että se vaatii työtä, kipujakson katkaisemisen mutta myös uuden suunnan. Asumispäätökseni laitettiin valitukseni jälkeen uuteen valmisteluun. Päätös on väljä. Edellytetään ratkaisua yhteistyössä vuoden 2018 aikana. Jotakin sinnepäin. Kaikki alkoi tavallaan alusta, ja eri vaihtoehdot pohdituttavat.

Sitten aloin miettiä sitä näkökulmaa, joka tuosta ylläolevasta muodostuu, eli miten yhteiskunta minut näkee.

Asumispäätös heijastelee avuntarvetta. Tarvitsen apua päivittäisissä toiminnoissa, olen siis autettava. Se avun tarve on nyt siis määritellyt minut yhteiskunnassa niin pitkälle, että joku katsoi asiakseen helmikuussa sanella pakkomuuttopäätöksen. Se peruttiin, luojan kiitos, mutta paha arpi jäi. Onko ihan oikeasti niin, että joku muu päättää, missä aikuinen, 26-vuotias kirjailija ja yliopisto-opiskelija asuu?

Vaikeat kipuoireet puolestaan ovat välillä hyvinkin armottomia. Ne pakottavat minut potilaan rooliin. Päiviin, joina pärjään kuin kipuoireita ei ikinä olisikaan, mutta myös päiviin, jolloin kaikki tehtävä riisutaan minimiin, jolloin suihkussakäyminen pelottaa. On monta siirtymistä, eikä tuolin asento ole optimaalinen. Se pahentaa oireita entisestään. On hengitettävä ja selvittävä.

Mutta kaikkien isojen asioiden ristipaineessa unohtuu joskus myös tärkein. Voisi minut nähdä toisinkin.

***

Minä olen Katariina, ja minä rakastan suomen kieltä. Nauran usein, halaan paljon. On minulla varmaan lahjojakin, mutta pääosin olen ollut uuttera. Luin Pirkko Leinon Suomen kieliopin kannesta kanteen 15-vuotiaana. Iso suomen kielioppi on ollut lempiviholliseni vuodesta 2004. Löin äidinkielen opettajani kanssa vetoa siitä, mitä saisin lauseopin kokeesta lukematta ja puoli vuotta varsinaisen kurssikokeen jälkeen, sen kurssikokeen nimittäin jännitykseltäni mokasin, vaikka päädyin preppaamaan luokkatovereitani aina, jos opettajamme oli poissa. Sain vetokokeesta 10-.

Pääsin yliopistoon lukemaan suomea ja olin yksi pääsykokeiden priimuksia. Ilman kipuoireita olisin taatusti jo maisteri, olen siitä varma. Lehtori käski minun olla äänne- ja muoto-opin kurssilla hiljaa, koska osasin liikaa. Hän jopa pahoitteli minulle, että minun piti siinä tutkintosysteemissä suorittaa perusopinnot. Hän olisi heittänyt minut kieliopin puolesta suoraan aineopintoihin. Sain toisen vuoden opiskelijana stipendin erityisestä lahjakkuudesta omassa oppiaineessani. Nyt teen gradua genetiivisubjektista, mutta gradua en tosin ole voinut tehdä, kun sairastelu ja asumis- ja sotebyrokratia kuluttaa kaiken energiani. Ohjaajani sanoi joulun alla minulle, että kandiproffani on kateellinen, kun ei saa ohjata minua. Että kun minä olen niin kyvykäs ja näkemyksellinen fennisti.

Ja se on äärimmäisen kauniisti sanottu. Mutta tiedättekö, minä en sano tätä kehuakseni, vaan siksi, että minä olen melkein jo unohtanut sen kaiken. Esikoisromaania en onneksi vielä. Mutta kuitenkin. Koska yhteiskunta näkee minut näin:

Minun avuntarpeeni maksaa rahaa. Kukkaronnyörit on tärkeää pitää tarpeeksi kireällä. Se on kaiken mittari. Ja sitten minä olen kipuoireineni vielä se paljon maksava potilas, jolle nyt täyttä häkää suunnitellaan isoa kapitaatioarvoa.

Mutta miksen minä ole yhteiskunnalle Katariina? Sillä voisi ajatella niinkin, että turvallisuus ja jatkuvuus asumisasioissa pitäisi kipuoireet paremmin kurissa. Ja että kun minä saisin pitää toimintakykyni, minusta tulisi maisteri ja äidinkielenopettaja, kuka tietää jopa tohtorikoulutettava. Ja sanotaan se nyt näinkin: veronmaksaja. Miksei vuosien saatossa eturivin myyvä kirjailija, se vasta olisikin jotain. Iso unelma ja kunnianhimoinen päämäärä, joka vaatii myös sen, että jotkin asiat vain loksahtaisivat kohdallensa.

Ja näissä tilanteissa yhteiskunta jo alkaa saada minulta melko verrankin. Ihan vain sen vuoksi, että se olisi osannut tunnistaa myös tiedollisen ja henkisen kapasiteetin.

Sillä minä olen Katariina.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.