Esikoiskirjailijan elämää: On rajoitteita ja rajoitteita, jotka juurtuvat todella syvään

Kirjailija on itselleen dramaturginen ihmiskoe. Fiktiivisessä kirjoittamisessa kun tehdään jokin asia näkyväksi kuvaamalla se toiminnan kautta; sitä dramaturgia kirjoittamisessa tarkoittaa. Mietitään, mikä asia motivoituu mistäkin ja tehdään siitä toiminta. Oppikirjaesimerkin tavoin: itku motivoituu usein surusta tai alakulosta. Itku on surun dramaturgia.

Sain tänään itseni kiinni pelon toimintamallista. Havainto ei ollut mairitteleva.

Kerroin fysioterapeutilleni, että olen gradun sivutuotteena löytänyt vahingossa subjektiin (kieliopilliseen kategoriaan) yhden hypoteesin, joka ehkä voi pitää paikkansa. Gradussani tuskin sitä ehdin testata. Korkeintaan voin väläytellä sitä pohdintaosiossa, jos vielä silloin näyttää siltä, että hypoteesi voisi toimia. Professori puolestaan väläytteli minulle jatko-opintoja ja lisäsi, että ei ole viestitellyt näin vaikeista aiheista koskaan kenenkään graduntekijän kanssa.

Mutta minä lisäsin fysioterapeutille, että kannattaako nyt mitään väikkärihaaveita. Että jos käy kuitenkin niin, että tohtoroitumiseen menee toiset yhdeksän vuotta ja puolet siitä on pitkiä sairauslomia.

Tunnistin suruni mutten itseäni.

***

Tämän viikon lentävin lause on ”kaikilla meillä on kuule rajotteita”, ja se sisältää sen virheolettamuksen, että kaikki rajoitteista olisivat muka samalla viivalla. Eivät ole. Samalla itseeni teki kipeää jotenkin kovasti.

Kun vielä on sitten sellaisiakin rajoitteita, jotka juurtuvat syvään. Joiden pelko rajoittaa enemmän kuin itse rajoite. Ja kun minä puhun rajoitteesta, minä en puhu pyörätuolistani vaan kivusta. Olen elänyt kahdenlaista elämää: sellaista, jossa olen saanut elää suhteellisen vapaasti ja sellaista, jossa jokainen väärä liike voi muuttaa päivän suunnan ja tyhjentää kalenterin, joskus päiväkausiksi.

Monesti pystyn unohtamaan tuon faktan ja yksinkertaisesti elämään sen kanssa. Joskus se pelottaa enemmän kuin mikään: entä, jos intohimo ja älykkyys eivät riitä? Sillä rehellisesti on sanottava, etten yhtään ihmettele, että todella monen kipupotilaan opinnot keskeytyvät. Esimerkiksi lukemisasennot ovat minulle välillä iso pulma, joka kuormittaa välilevyjäni. Yritin koko syksyn päästä tenttimään edes yhteen tenttiin. En päässyt. Yritin selvitä koko syksyn jatkuneen kipujakson kanssa ja jaksamisen rajoilla saada gradunalkuni eli seminaariesitelmäni maaliin. Olin aloittanut seminaarin jo aiemmin – mutta täydentäviä suorituksia oli jäänyt. Viime syksynä suoritin seminaarin täysimääräisenä alusta loppuun. Nautin gradun aloittamisesta ja seminaariesitelmän tekemisestä, mutta tekotavalla jaksamista ja joskus kipuakin uhmaavalla tyylillä oli hintansa. Vaikka kurssikavereiden palaute oli osin ylistävää, esittelin työni itku kurkussa: surin niin paljon sitä, etten saanut toteuttaa inthimoani kivulta rauhassa, koska kivun sietäminen taustalla oli rokottanut kosolti voimia.

Mutta rakkauteni on kestänyt: vaikka viisi lukuvuotta on täytynyt aina aloittaa rästeillä eli täydentävillä suorituksilla uusien kurssien lomassa, minä olen jaksanut. Silti ristiriita on ilmeinen: opiskelen kahdeksatta vuotta ja samalla puhun huippuvaikeita professorini kanssa.

Intohimollani on käsijarru, eikä se kuittaannu sillä, että hei, kaikilla meillä on rajoitteita. Sillä kivun yli ei vain mennä, sitä ei voiteta. Se on hallitseva.

***

Samalla, kun olen syventynyt graduuni, kirjailija minussa on nukkunut ruususenunta. Sanat harhailevat enkä saa niitä kiinni. Paljon painetta luo totta kai se, että kaikki eivät saa itse päättää, missä asuvat, ja sen asian suhteen on palaveri vajaan kuukauden päästä käsillä. Gradu on pakoreitti – ja sitä ennen oli kuitenkin voitettava sen tekemiseen liittyvä kivun pelko, joka alkoi välittömästi vaania, kun sain kerran pahan kipukohtauksen sen tekemisestä (nostin rappeutuneelle selälleni liian raskasta kirjaa).

Tutkin innolla, pakenen paineita. Eikä kirjailija minussa tahdo osatonta roolia. Vaikka kirjallinen itsetuntoni on melko lailla nollissa, se syöttää minua:

Millaisia seurauksia voisi olla, jos ihminen pelkää liikaa?
Mistä muusta pakeneminen kertoo kuin pelosta tai epätyydyttävästä tilasta?
Mitä helvettiä rakkaus oikein on ja onko sillä rajoja?

Tällaisia lauseita tulvehtii irrallaan päähäni, kun kirjoitan graduani. Ne sanovat, että kirjoita muutakin.

Ja minä epäilen ja väliin yritän.

Silti on aiheellista tunnustaa, että kun on monta monessa, on väliin todella vaikea nähdä optimistisesti kauas. Siksi rajoitetta ei turhaan kutsuta rajoitteeksi.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

4 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: On rajoitteita ja rajoitteita, jotka juurtuvat todella syvään

  1. Elina sanoo:

    8 vuotta ei ole pitkä aika, etenkään sinun kohtuuttoman raskaassa tilanteessasi. Olet opintojen lomassa kirjoittanut myös romaanin – ei sekään käden käänteessä käy.

    Nykyään vaaditaan liikaa nopeaa valmistumista. Parikymmentä vuotta sitten 8 vuotta yliopistossa ei ollut mikään ylipitkä aika, monella meni paljon kauemmin! Itse valmistuin silloisen mittapuun mukaan ihan reippaasti: meni vain 6 vuotta. Moni kurssikaveri ajelehti töiden ja ulkomaankokemusten ja opintojen ristiaallokossa vuodesta toiseen. Kypsyi ja kypsytteli. Alaakin vaihdettiin toisinaan. Kaikki eivät saaneet gradua tai virkamiesruotsia koskaan valmiiksi – niitä varten oli ne kandin paperit silloin.

    Gradu on useimmille henkisesti iso pala purtavaksi ja moni jää siihen suohon kiinni, onko minusta ollenkaan näin ison akateemisen työn tekijäksi, olenko tarpeeksi fiksu, jaksanko, pystynkö, osaanko edes mitään, ymmärränkö lähteitäni, osaanko edes lähdeviittausta merkitä oikein? Mutta minusta tuntuu, että tässä puolessa olet kyllä aivan onnellisten tähtien alla syntynyt ja täysin rajoitteeton! Saat puolessa päivässä kiinni sen, mitä on 10 kipupäivän aikana jäänyt tekemättä.

    Ehdit tässä elämässä vielä vaikka kuinka monta tutkimusta ja romaania kirjoittaa.

    Ihanaa viikonloppua ja oikein hyvää oloa!

    T. Elina

    Jk. Se rakkaus on minusta, että tahtoo toiselle aina ja kaikissa tilanteissa hyvää.

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Voi, kiitos Elina (jälleen) ihanasta viestistäsi!

      Mietin pitkään, mitä sinulle vastaan, mutta yhtäkkiä ei ollutkaan enää lisättävää. Se ihana armollisuus, mikä välittyy tästä(kin) kommentistasi, se se varmaan on. Lupaus, että aikaa riittää ja kelvollisia olosuhteita kyllä tulee. Hetken pelkää vähemmän, luottaa enemmän.

      Mukavaa helluntaita!

      Tuo rakkauden määritelmä on ihan kelvollinen. Se herätti minussa kysymyksiä uudestaan. Millä kaikin keinoin voi rakastaa ja voiko rakastaa, vaikka ei olisi suuremman osan aikaa läsnä. Pyörittelen näitä kysymyksiä solmuun ja kun aika on kypsä, kirjoitan.

      Tykkää

  2. Tiina Hokkanen-Oja sanoo:

    Kiitos tästä postauksesta, joka potkaisi minua persauksille. Minulla on mennyt jo 28 vuotta yliopistossa ja kaksi gradua joko jäänyt tai jäämässä kesken. Mutta kun hautakiveen ei enää saa titteliä ”filosofian maisteri”.

    Sinun postauksesi motivoikoot minua, että vuoden päästä olisi edes kirjan julkkarit.

    Onnea sinulle kaikkeen mitä teet.

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Kaikki onni kirjaprojektillesi! Ja kiitos samoin, kaikkea hyvää kaikkeen. Kun saat kirjasi valmiiksi, huomaat että tämän työn paras puoli kirjoittamisen lisäksi ovat lukijat. 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s