Sain juuri käsikirjoituksen raakaversion kahdeksannen luvun päätökseen. Olin päättänyt jo aiemmin poiketa synopsiksesta, mutta sain vasta tänään tekstin paperille. Lauantaina selän vääntymästä alkoi paha kipujakso, jonka sain tänään (ainakin hetkeksi, koska kivusta ei koskaan uskalla sanoa) kuriin. Tänään oli fiktion vuoro.
Olin siis mielestäni jo synkistellyt tällä erää tarpeeksi. Vielä jäi tarinan menneisyyden kipukohtia perattavaksi, mutta tauko siitä oli paikallaan. Havahduin siihen, että kaikki ei voi olla pitkään vain mustaa. On oltava valkoista, joka korostaa sekä itseään että mustaa ja joka liukuu harmaaseen. Tarinassa on oltava sävyjä. Vanha oppi, joka pitää.
Mutta yllättäen onni olikin paljon vaikeampaa kirjoittaa kuin sen vastakohta.
Paineita tuli heti: pohdin pitkään, miten olla romanttinen tyylikkäästi. Miten saada irti vahva viesti onnesta ja lämmöstä, ei määrätöntä määrää siirappia?
Lopulta onnistuin voittamaan paineet. Päätin, että parasta, mitä raakaversiossa voi tehdä, on antaa mennä. Tulee editointikierros, toinen, kolmas, viides, seitsemäs. Kukaan ei ole paras heti.
Silti onni menee ihoni alle ehkä kirjoittaessani enemmän kuin epäonni. Epäonneen ja pettymyksiin voi joihinkin turtua, mutta ehkä onneen ei koskaan. Näin reaktiotani jälkeenpäin mietin. Kirjoitin tarinaa, olin suunnattoman onnellinen henkilöideni puolesta, vaikka synkkyys pohjalla tuli ihan hieman onnen läpikin, hengitin työhuoneen ilmaa.
Häivähdin hetkiseksi myös muualle kuin fiktioon. Missä olisi minun onneni, mikä olisi minun onneni, keitä on minun onnessani.
Kun pysähtyy tekstissä onneen, joutuu pohtimaan myös omaa onneaan, haaveitaan. Ja joskus jos on onnekas, onnensa saavuttaa.
Mutta ehkä on myös niin, sekä fiktiossa että oikeassa elämässä, että onni on myös suurinta toivoa. Hyvän ja pahan vastapaino, elämän kirkas sävy.
*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.
Kata Melander 
Onni on pienissä hetkissä. Ison unelman toteutumisen jälkeen voi tuntua jopa tyhjältä, kun saavutus on valmis.
Ihania kirjoitushetkiä sinulle!
Totta, onni asuu pienissä hetkissä! Kevään kuluessa olen herännyt pohtimaan myös sitä, että onni voisi ehkä olla sitäkin, ettei tarvitsisi jatkuvasti paeta. Olen nähkääs oppinut varsin hyväksi pakenijaksi: kipua voi paeta musiikkiin ja elämäntilannetta graduun. Vaikeuksia ei kukaan elämästä poista, mutta olisi enemmän kuin ihanaa, että kotiin tullessaan voisi vain olla; ei yrittää ensimmäiseksi paeta, vaan katsoa, mitä elämällä on tarjottavana.
Ja kiitos, yritän rakentaan koukuttavan ajatteluttavan tarinan!
Tuo onnellinen arki on tyytyväisyyttä, mutta minusta onni on jotain ekstraa siihen, ylimääräistä ja ansaitsematonta? Jotain, missä on sattumaakin mukana.
Mielenkiintoinen kysymys! Ehkä noinkin. 🙂 Toisaalta minusta on niinkin, että jokainen ansaitsee juuri onnea – tai onnellisuutta. Joskus on sattumallakin osuutensa pelissä, mutta arki on aika epätasapainoista jos onnea on vain vähän. En tiedä. Menipäs nyt filosofiseksi. 😀