Esikoiskirjailijan elämää: Ihmisyys, aina kaikkinensa

Viime perjantaina istuin autossa sairaalan edessä. Olin valvonut kipuani koko edeltävän yön ja toisen tulisin vielä valvomaan. Olin saanut periaatteessa hyviä uutisia – kipuani ryhdyttäisiin hoitamaan vastaisuudessa täysin toisin kuin ennen, vähemmällä kipulääkepainotuksella. Kaikella tosin on hintansa: se edellyttää toimenpidettä, mahdollisesti toimenpiteitä, ja ainakaan tässä vaiheessa ei-kirurgisia, mutta sairaalahoitoa vaativia.

Mutta minä pystyin ajattelemaan vain sitä, miten paljon halajin sairaalan ulkopuolista elämää. Että montako kertaa tuo sairaalan ovi piti vielä avata, että saisi pitää taas ansaitun tauon. Olisiko toimenpiteiden jälkeen oireidenhallinta sillä tasolla, että pystyisin hyvillä mielin palaamaan työelämään, rakaistaisiko joku minua silti, vaikka todennäköisesti oppisi vuosien saatossa ulkoa sen proseduurin, kuka soittaa toimenpiteen tai operaation jälkeen, että hisseille asti saa aina saattaa ja sitä usein jopa ihan suositellaan ja mikä on milloinkin komplikaatioriski.

Viikkoni oli ollut raskas. Olin käynyt keskiviikkona luuntiheysmittauksessa. Torstaina oli ollut asumispalaveri, perjantaina puolenpäivän aikaan minulla oli jo uusi kivunhoitosuunnitelma. Potilaan ja apua tarvitsevan rooli oli ehtinyt jo ytimiini asti – kai minä jotain muutakin olen?

Ja olenhan minä. Kolme viikkoa kestäneen kipujakson keskeltä sitä on vain vaikeaa nähdä. Tuleva toimenpidekin on alkanut jännittää, vaikka tämänkin tekstin kirjoitan jälleen ärtyneen selän kanssa. Kipua riittää, semminkin kuin niin toivoisin toisin.

***

Kivun ja tulevan pelko on niellyt sisäänsä kaiken fiktionkin, mutta vaikka olen ollut kirjoittamatta viikon, oivalsin äkkiä tuosta tapahtumakulusta jotakin.

Puhuin viime merkinnässä onnen ja epäonnen tasapainosta, tekstin sävyistä. Mutta yhtä tärkeää kuin on muistaa, että tarinassa on sävynsä, on se, että ihmisyyden eri puolet ovat aina läsnä, sävyt eivät erotu toisistaan. Ihminen voi sekä sairastaa että elää sairaalan ulkopuolista elämää, mutta kumpikaan puoli ei silti lakkaa olemasta toisen ollessa dominantti, hallitseva. Onni voi karkottaa surun ja suru voi häivyttää onnen, mutta ihminen on aina kaikkinensa.

Sen yritän muistaa entistä terävämmin, kun avaan seuraavaksi käsikirjoitustiedoston.

Ja nyt muistan ne monet kerrat, miten olen itse ollut potilaan roolissa niin monesti sisko. Puhumme siskoni kanssa perheemme kissojen edesottamuksista usein, mutta erityisesti silloin, kun yritämme piristää toisiamme. Eikä minun tarvitse ihmetellä, miksi kissat ovat olleet niin monesti myös sairaalahoitojeni aikana ykköspuheenaihe.

Potilaan roolin ei tarvitse kuihduttaa haaveita, toiveita ja unelma, opiskelijana sairastan – mutta sairauslomien jälkeen minun on mahdollisuus taas palata opintojeni pariin. Ja vaikka olen opiskelija, en lakkaa olemasta esikoiskirjailija, jolla on sekä haaveita että kunnianhimoa. Ja vaikka olisin välillä miten uupunut kipuun, siinä tilanteessa pieni mutta päättäväinen osa minusta tahtoo uskoa parempaan.

Uskoa siihen, että onnea on olemassa, vaikka sitä ei edes aina huomaisi.

** Pieniä täsmennyksiä tehty 20.6. klo 20.10.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Ihmisyys, aina kaikkinensa

  1. Elina sanoo:

    Voi sitä rakkautta tulee vielä roppakaupalla elämääsi. Annettuna ja saatuna, ja oikeastaan nämä kietoutuvat yhteen, ettei lopulta erotakaan, kummasta on kyse ja kumpi tuntuu paremmalta. Olet niin nuori, etten oikeastaan haluaisi edes kertoa, että siinä rakkaudessakin on aina ripaus surua mukana.

    Toivon kovasti, että kivun taltuttamiseen löytyy uusia, tepsiviä konsteja. Sattuu sydämeen lukea, kuinka kärsit. Mutta sitä ei tarvitse miettiä, voiko kukaan rakastaa sinua kipuinesi. Tietenkin voi. Voi jo pelkän tekstisikin perusteella. Rakkaus ei ronklaa eikä valikoi, onko kumppanilla migreeni, endometroosi tai diabetes. Se ei jätä, vaikka saisit syövän tai sydänkohtauksen. Se ei lue potilastietojasi, sille et ole potilas, vaikka aina joskus sairaalan pyjama olisikin päälläsi. Rakkaus osuu siihen ihanaan Kataan, joka olet, kaikkinesi.

    Voimia ja jaksamista sairaalapäiviin! Eihän se aika siellä kulu, mutta joskus pakkolepo voi antaa tilaa uusille ajatuksille, kypsyttää sitä tekstiäkin. Ilon ja toivon valon kautta juhannukseen!

    T. Elina

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Kiitos paljon viestistäsi, Elina! Rakkauteen kuuluu toki aina myös surua; kun jostakusta välittää niin paljon, ettei siihen oikeastaan ole edes sanoja, suru nousee menettämisen pelosta, vaikeista tilanteista jne. Joskus tiettyinä hetkinä on toki sitä aivan vaaleanpunaista rakkauttakin. 🙂

      Kiitos muutoinkin kannustavista sanoistasi. Ehkä todella voisi olla niin, että joku rakastaa minua ihan itseni takia ja välittämättä mistään. Siihen vain on todella vaikea uskoa silloin, kun on itse sairauksiensa kanssa sietokyvyn ja jaksamisen rajoilla, mutta tämä oli oivallinen muistutus. Ehkä pitäisi useammin luottaa siihen, että elämässä voi olla tummiakin sävyjä mutta lopulta uskoa onnelliseen loppuun.

      Nyt toistaiseksi sairaalapäiviä ei ole tulossa kuin yksittäisiä (eli toimenpiteen ja seurannan ajaksi), että onneksi ei ihan hirveän pitkään tarvitse sairaalan seiniä katsella, mutta toipuminen on aina oma lukunsa.

      Ihanaa juhannusta!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s