Esikoiskirjailijan elämää: Sairaudet ja arki

Kerron teille nyt avoimesti viikostani.

Katson kaunista kesäiltaa silmiin työhuoneen ikkunasta. Olohuoneessa kaikuu koripallon MM-karsinta. Ilta on rauhaisa, torstai on toivoa täynnä, vai onko sittenkään?

Maanantaina pesin perunoita ja sain äkkiarvaamatta osteoporoosidiagnoosin. Mitään ei edes epäilty, piti vain varmistaa, että kaikki on hyvin. Ei ollut. On uusi lähete lääkärille ja verikokeet.

Ja minä murruin.

***

Osteoporoosiin ei tietenkään tapa. Lääkäri lohdutti minua puhelimessa, että siihen on monenlaista hoitoakin. Mutta siitä lähtien olen katsonut maailmaa jotenkin surevin silmin. Sairaudellehan ei mitään voi, mutta eniten minä olen huolissani siitä, että minä olen vasta 26-vuotias, tämän vuoden syyskuussa 27.

Ei tarvitse olla lääkäri tietääkseen, että jos saa jo alle kolmekymppisenä osteoporoosin, jotain on pahasti pielessä. Ja se on asia, mikä pelottaa kaikkein eniten: missä on tulevaisuus? Kuinka monta diagnoosia on kymmenen vuoden päästä?

Entinen kirurgini on koripallomiehiä. Kun selässäni todettiin muutama vuosi sitten etenevää nikama-, ranka- ja lihasrappeumaa, hän lohdutti minua, että rappeumat näyttävät etenevän melko hitaasti. Sanassa ’etenevä’ oli paljon pelottavaa, mutta ajattelin, että eivät minulla sentään maailman huonoimmat kortit olleet. Mutta viime vuonna muistin taas hänen sanansa toisesta tilanteesta, kun painiskelin kipukierteeni kanssa. Hän nimittäin sanoi minulle melkein heti kipuun sairastuttuani, että kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti keho vielä uusiutuu aika hyvin, että siihen asti voi tapahtua vielä yllättävääkin kehitystä.

Tajusin vuosi sitten keväällä, että olen kohta 26-vuotias. Jos haluan olla tasapainoisesti työelämässä, nyt pitää taistella, jos kierteet vaikka vielä helpottaisivat.

Kuulin toiselta lääkäriltä vuosi sitten, että selässäni on skolioosi, joka voi edetä siihen pisteeseen asti, vääntyä niin, että on vaikea edes istua. Olin tukehtua, kunnes kuulin jälleen ylläolevasta tuttuja sanoja – skolioosi oli vielä lievä, ei pahannäköinen, ei mitään leikattavaa. Oli kesä, ja Finlandiassa paljon puuhaa. Pystyin unohtamaan uhkakuvat, vaikka ne eivät mihinkään kadonneet. Jalkani on oireillut ajoin pahasti, mutta leikkaus ja oireenmukainen hoito ovat sentään onneksi taltuttaneet sen. Silti jotakin isompaa terveysmurhetta on tasaisin väliajoin.

Tätä taustaa vasten äkillinen osteoporoosidiagnoosini ylitti kaiken turvallisuudentunteen ja sietokyvyn rajani, vaikka yritän hokea itselleni, etten vielä tiedä mitään. Silti en pääse yli yhdestä kysymyksestä: mitä vielä? Varsinkin, kun pitäisi vielä aika monta vuotta tässä kehossa elää – ja kun olin juuri saanut uuden kivunhoitosuunnitelman – hyviä uutisia monen huonon perään. Päällä on neljän viikon kipujakso.

***

Olen saanut paljon tukea etenkin Twitterissä, mistä kiitän lämpimästi. On ollut korvaamatonta nähdä konkreettisesti, miten moni ihminen minusta välittää. Se on ollut valo sakeassa sumussa.

Viime merkinnässä kirjoitin siitä, miten ihminen on ihminen kaikkinensa sairaudessaankin, miten eri puolet eivät katoa. Se on rationaalisesti ajateltuna ehdottomasti totta. Tunteen tasolla minun tekisi vetää kaikki puheeni kohteliaasti takaisin. Jos jotain, niin sairastaminen on jopa raivoon asti kokonaisvaltaista, vaikka järjellään tietääkin toisin. Jätin tänään viestin kahdelle lääkärille ja soittopyynnön kolmannelle. Itkin, koska vain tunsin itseni siinä hetkessä niin sairaaksi. Varsinkin, kun ystävien tapaamisia on jäänyt väliin joko kivun tai flunssan takia. Sairastelun kiila on luja, ja sillä on hiilenmustat reunat. Gradu tuntuu etäiseltä, fiktio sellaiselta, johon eivät taidot riitä.

Mutta toivoa ovat ihmisten välittäminen. Toivoa ovat haaveet, joita kuiskaa salaisesti itselleen, jotka häivähtävät musiikkia kuunnellessa ja kesäiltaa katsellessa. Toivoa on se, että kaipuu hellittää, että pääsee välillä kirjastoon, että saa tärkeitä ihmisiä lähemmäksi kauempaa. Toivoa on se, että päivien myötä suru uudesta tiedosta helpottaa eikä kaikkia päiviä tarvitse sairastaa.

Että tauon jälkeen löytää taas fiktioon sanat, rytmin, huomaa gradunsa valmistuneen kuitenkin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s