Esikoiskirjailijan elämää: Kirjoittaminen, riittämättömyys, rakkaus

Joskus on todella vaikeaa löytää oikeita sanoja mutta samalla on kuitenkin maailman tärkeintä kirjoittaa. Siinä itse asiassa on juuri kirjoittamisen ydin: yritys hahmottaa maailmaa. Kun kirjoitin teille viimeisimmän Sairaudet ja arki -tekstin, se ja teidän tukenne auttoivat minua samaan kaikkea järjestykseen ennen kaikkea päässäni.

Mutta sitä en olisi osannut ennustaa, että pian sen jälkeen sairastuin pahaan antibioottiripuliin. Lopulta, kun mikään ei pysynyt enää sisällä, oli mentävä nesteytykseen ja haettava uusi antibioottikuuri.

Jos kyse olisi fiktiivisestä tekstistä, jokainen editori olisi syyttänyt minua epäuskottavasta dramaturgiasta – ei kenellekään voi tapahtua viikko toisensa perään niin paljoa. Mutta eritoten sen vuoksi totuus on tarua ihmeellisempää, se ei taivu mitenkään luonnollisesti draamankaareen.

***

Tekstin ensimmäisen osan teema on ”Riittämättömyydestä”. Aihe on ollut itsestäni sekä lähellä että kauempana, mutta kaiken tämän keskellä se on ollut monesti lähempänä. Riittämättömyyttä ajatellen itse kirjailijan ammattikin on toisinaan jopa raadollinen. Ensin mitataan taso kustannuskynnyksen kanssa. Kun sen yli päästään, aletaan mittaamaan omaa tasoa verrattuna muiden teoksiin.

Kirjoittamisen kanssa minulla on ollut viime kuukaudet suoranaisia riittämättömyyden myllerryksiä. Eikä siinä mitenkään lohduta se, että myllerrykset ovat oikeastaan turhia. Kokee miten suurta riittämättömyyden tunnetta tahansa, kirjoittajan, ainakin minun, on pakko kirjoittaa. Lopulta, riippumatta mistään ulkoisesta, tekstiä syntyy; oli se sitten romaani- tai pöytälaatikkotekstiä.

Yhden asian minä romaaniani kirjoittaessani oivalsin.

Minä en tahdo loppuelämää kysyä itseltäni, riitänkö minä. Minä tahdon luottaa siihen, että riitän. Töiden ja opiskelun liittyvissä asioissa päätin, että imen joka ikisen kauniin ja kehuvan sanan ja uskon niihin parhaan kykyni mukaan. Aina en onnistu, mutta pyrin palauttamaan kyseiset sanat ne mieleeni silloin, kun saan sellaisen riittämättömyyden puuskan, ettei minusta ole mihinkään.

Sama tietysti töiden ja opiskelun ulkopuolella, mutta kaikissa ihmissuhteissa aloin vetää myös rajoja. Metodini oli ja on yksinkertainen. Jos joku oli kohdellut minua huonosti tai jonka seurassa minulla oli vähänkään sellainen olo, ettei seuraani nyt hirveästi kaivatakaan, otin pari askelta taaksepäin. Rajat eivät kuitenkaan ole kaapin paikka. Olen huomannut, että suojelen ennen kaikkea itseäni, kun olen varovainen, kun minulla on raja. Minua ei satuteta niin helposti eikä minun tarvitse kokea jonkun seurassa itseäni ei-toivotuksi.

Tärkeintä on aina tulla välitetyksi.

***

Kun Ringer-liuos tänään päivällä tippui, olin sekä todella helpottunut että vähän yksinäinen. Sairaalan harmaat seinät ovat karut ja samalla ulkona on kesä. Sen sijaan ihmettelen yhä vähemmän sitä, miksi tutkin rakkautta kaikessa moninaisuudessaan teksteissäni usein.

Sanon nyt raflaavasti, mutta kun selkä on esimerkiksi sairauden vuoksi seinää vasten, oikein muuta ei jää. Sairauden harmauden keskelle pitää yrittää löytää kauneutta, se pitää luoda. Muuten hukkuu mustaan.

Sain somessa paljon kannustavia viestejä. Hoitaja rauhoitteli ja pahoitteli, kun olin jo sen verran kuivunut, että kanyloitavaa suonta oli vaikea löytää. Nauroimme avustajani kanssa siskoni lähettämää gif-animaatiota ja ratkaisimme Sanapalan sanoja. Kun viimeksi heräsin leikkauksesta, tahdoin ensimmäiseksi tietää, mitä perheemme Nekku-kissa on puuhastellut.

Rakkautta ja lähimmäisenrakkautta. Niitä jotka pitävät pinnalla. Niitä, jotka luovat elämään hyvän. Niitä, joiden vuoksi minä jaksan vielä vienosti hymyillä, jotka saavat aikaan lämpimän tunteen siitä, että kaikki järjestyy, jotka herättävän toivon pehmeästä ja vaaleanpunaisestakin rakkaudesta, olkoonkin, että myös tummat sävyt ovat läsnä.

***

Muistin tiputuksessa myös keltaiset tulppaanit. Ujutin ne romaanini, koska niillä on itselleni symbolinen merkitys. Ei, en tiedä, pidänkö niistä nykyisin, niistä vain tulee joka kerran lapsuus mieleen, ja vähän ristiriitaiset muistot. Olin noin viisivuotias, kun äitini kysyi minulta, mitä tahtoisin leikkauksen jälkeen. Jostakin syystä ainoa toiveeni oli saada keltaisia tulppaaneja. Kaikki ei mennyt kuitenkaan hyvin, en herännyt nukutuksen jälkeen ollenkaan.

Ja aina, kun kimppu lakastui, äitini osti uudet. En muista, kauanko tilaani jatkui. Kun sitten onneksi heräsin, huomasin ensimmäiseksi, että äiti oli muistanut keltaiset tulppaanit.

***

Nyt, kun uskalsin avata blogieditorin, kohta uskallan avata varmaan tekstieditorinkin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Kirjoittaminen, riittämättömyys, rakkaus

  1. Elina sanoo:

    Voi Kata-murunen, kun olet siellä isojen asioiden äärellä! Epätyydyttäviä ihmissuhteita ei tarvitse sietää eivätkä ystävät edes ole niitä, joiden kanssa täytyy miettiä, kelpaanko.

    Rakkaita ympärillesi nyt ja aina ja pikaista paranemista – vielä on kesää jäljellä!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s