Esikoiskirjailijan elämää: Asioiden paino, hiljainen työ

Nyt, syksyn ensimmäisenä päivänä, kun vuotta on enää nelisen kuukautta jäljellä, uskallan todeta näinkin: vuosi 2018 on ollut minulle kaikkinensa tähän asti raskas, vaikea ja vaativa vuosi. Siinä on ollut valonhetkensäkin, mutta rehellisyyden nimissä mieleni odottaa jo seuraavaa vuotta ja toivoo silloin seesteisempiä aikoja.

Hiuksenhieno raja on siinä, milloin asioiden paino, suru ja melankolia tukahduttavat kaiken luovuuden, milloin ne ruokkivat sitä. Mitä pidemmälle elokuuta erinäiset asiat alkoivat taas kasautua henkilökohtaisessa elämässäni (menemättä siihen nyt tarkemmin), sitä paremmin, ehkä gradunraakileeni pahaksi onneksi, romaanikäsikirjoitukseni Teksti (vain puhuttelunimi) alkoi edistyä. Pakokeino, tapa pitää elämän fokus säännöllisesti myös itselle voimaa antavissa asioissa, jotta sairastelumurheet tai arkijärjestelyt valtaisi liiaksi alaa. Harmikseni edellisessä on ollut tämän vuoden koko kuva: on ollut vaikeita jaksoja, jolloin selviytymistila lukkiutuu päälle ja katse on ollut ainoastaan kunkin haasteen selättämisessä kerrallaan, ja kun vaikeista asioista on selvitty, iskee toviksi armoton väsymys. Voimat on kerättävä joka kerta uudelleen.

Mutta ehkä juuri siksi varmuus kirjoittamisessa on herännyt oltuaan jonkin aikaa poissa. Kyllä, minä haluan kertoa tämän tarinan. Minä tahdon sanoa elämästä yhtä ja toista. Kirjoittaminen elää minussa samoin kuin ilmavirta kulkee sisään ja ulos, vaikka väliin epäilen, entä, jos kaikki onkin tosiaan jo sanottu, jos minusta ei ole tähän enää.

Tekstin ensimmäinen kymmenlukuinen jakso on nyt valmis. Toinen jakso alkaa sitten, kun vain uskallan aloittaa sen. Teema vaihtuu, mutta jakso on vaikea. Siinä on monia Tekstin ydinkysymyksiä ja entistä tärkeämpää tavoittaa asiat kirkkaasti. Pidän nyt suuni tarkoituksellisen supussa niistä, koska jos nyt edes raapaisisin niitä, tästä tekstistä tulisi intoutumisen takia kilometrin pitkä (ja harva jaksaisi lukea 🙂 ), toisekseen jakso on vielä osin luonnostelun asteella. Puhun sitten taatusti tarkemmin, kun tiedän varmasti. Tässä uskallan olla varma siksi, että usein tekstieni temaattiset pohdinnat ovat inspiroineet minua värkkäämään esseen jos toisenkin.

Elän vaihetta, jotta luonnehtisin ehkä hiljaiseksi työksi. Elämässä tuulee, mutta samalla minulla on halu tehdä monenlaisten unelmien, haaveiden, toiveiden ja tulevaisuuden eteen töitä. Jos illalla huolet pyrkivät mieleeni, pyrin muistuttamaan itseäni tilanteista, jotka saavutettuani olisi niin ihana sanoa: minä tein sen. Elämä ei toki aina todellakaan mene niitä reittejä, joita itse ehkä toivoo, mutta esikoisromaaniprojektimottoani mukaillen:

Niin pitkälle mennään kuin suinkin päästään.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s