Esikoiskirjailijan elämää: Sävykäs rakkaus

Tällä hetkellä luen Minna Rytisalon vasta ilmestynyttä toista romaania Rouva C. Rouva C. on fiktiivinen kertomus nuoren Minna Canthin elämänvaiheista. Koska luen sähkökirjaa, en voi ilmoittaa teille sivunumeroa vaan ainoastaan prosentit: olen lukenut tähän mennessä 34 prosenttia, siis himpun verran reilun kolmanneksen, mutta olen silti aivan myyty. Rytisalon kieli on elävää, ja teksti on rakennettu siten, että vaikka yö saapuisi, nuoren Minnan ajatuksia tahtoisi lukea vielä yhden sivun, mutta myyty olen myös siksi, että Rouva C:ssä, näin alkupuolellakin, on monia sellaisia asetelmia ja pohdintoja, joita olen koettanut esikoisessani tavoittaa. Paitsi että Rytisalon punoma tarina on ollut tähän asti hyvä, tekstintekijä minussa iloitsee ja huudahtaa:

Juuri näin.

Sävykäs rakkaus – eikä ulkoiset seikat edellä

Kuten historiastakin tiedetään, Minna Canth nai oman opettajansa, opettajaseminaarin luonnontieteiden lehtori Ferdinand Canthin. Kun Rytisalo pohjustaa fiktiivisessä romaanissaan parin rakkaustarinaa, huomasin ilokseni, etten ole tekstintekijänä yksin. Esikoisromaanini Älä irrotan Saaran ja Petterin kohdalla minulla tuntui olevan sama tavoite kuin Rytisalolla omassa romaanissaan, eli asettaa rakkauden alkupisteeksi jokin muu kuin ulkoiset seikat. Lehtori Canth ei ihastu Minnassa siroon niskaan, jossa on hentoja nutturasta omille teilleen pudonneita hiuksia tai kuvittele korsetin ja hameen peittämää uumaa. Hän rakastuu Minnan ahkeruuteen, tiedonjanoon sekä ihailee sitä, että hän näkee Minnassa valtavasti potentiaalia. Mitä syvemmin hän oppituntiensa lomassa Minnaan tutustuu, sitä enemmän hän ihastuu – ja fyysiset seikat ja seksuaalinen jännite tulevat ihastukseen vasta sitten mukaan. Ensin Minna puolestaan hullaantuu tietoon ja luonnontieteisiin, mutta vähitellen ja vasta jonkin ajan kuluttua lehtori Canthiin.

En tahdo mitenkään väheksyä ulkoisia seikkoja rakkaudessa – totta kai niillä on oma vaikutuksensa. Minusta on vain sääli, miten pinnallisesti julkisessa keskustelussa rakkautta nykyisin käsitellään – ja keskustelu monesti kilpistyy pelkkiin ulkoisiin seikkoihin. Sen huomaa tv-tarjonnassakin: nykyään järjestetään ensitreffit jo alttarilla asti, vasta sitten alkaa tutustuminen, tai että se, kuka potentiaalisista deittikumppaneista onnistuu valitsemaan ohjelman kulloisellekin päähenkilölle summamutikassa parhaan asukokonaisuuden, saa viedä päähenkilön treffeille. Ei edes mietitä aluksi toisen oikeaa olemusta: vaikka miten hän puhuu ja mitä.

Kiitollinen olin puolestani Rytisalon asetelmasta senkin tähden, että tunnistan fiktiivisessä lehtori Canthissa rakastujana itseäni. Jos näen kadulla pinnalta mielestäni komean miehen, en ajattele, että tuossapa potentiaalinen kumppaniehdokas. Ihmisen komeus tai ulkoinen viehättävyys kasvaa vähitellen, kun on vähän tutustunut ensin, vaihtanut pari sanaa. Suurin osa-alue viehättävyydessä ylipäätään on minulla usein äly, ehkä minut hurmaa hyvällä keskustelutaidollakin.

Kun kirjoitin esikoistani, kävin monia keskusteluita rakkaudesta. Kuulin tarinoita niin pitkistä liitoista kuin traagisiin eroihin päätyneistä rakkauksistakin. Ne saivat minut vakuuttumaan siitä, että vaikka ulkoiset seikat todella ovatkin joillekin yksi tärkeimmistä kriteereistä, rakkaudessa on ennen kaikkea kyse myös samoista arvoista, hyvästä olosta toisen seurassa, luontevasta keskusteluyhteydestä sekä vähän mystisestä, vahvasti seksuaalisviritteisestä jännityksestä, jota ei vain voi pukea sanoiksi, mutta jonka voi tuntea väreilynä ilmassa ja iholla.

Miten olla minä?

Fiktiivinen Minna kysyy itseltään romaanissa nykyäänkin tärkeitä rakkauden kysymyksiä: miten olla minä suuresta rakkaudesta huolimatta? Nykyään naimisiinmeno ei lopeta naisen itsenäistä ammattia, mutta kysymys lieneekin siitä, miten löytää oma paikkansa ja luoda silti jonkun kanssa yhteistä tulevaa. Nuo ovat kysymyksiä, jotka nousevat nyt työstämäni proosassa, Tekstissä, yhtenä osana lähelle. Miten löytää oma paikkansa, vaikka rakkaus ja muut isot tapahtumat elämässämme asettuvat kehäksi ympärille, antavat ja ottavat. Miten rakastaa niin, että antaa toiselle tilansa? Miten tulla kosketetuksi niin, ettei kosketus ja toisen lähellä olemisen kaipuu murra mitään omassa sielussa, vaadi liikaa? Mitä vetovoima kestää ja mitä ei? Mitkä ovat rakkauden motiivit: ovatko ne itseisarvoisia vai jonkin kipupisteen laastari?

Pohdinta jatkuu sekä omassa fiktiossa että fiktion lukijana. 🙂

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s