Esikoiskirjailijan elämää: Miksi tarina on kerrottava?

Elämässäni on juuri nyt kovia tuulenpuuskia, menneen kesän kaikuja. Ja minä mietin, mitä teille kertoisin, tahtoisin niin kovasti kertoa ja jakaa ajatuksia, mutta sanat juuttuvat mutkikkaan arjen ja monen huolen syövereihin.

Ja kun tuota syöveriä ei voita, asia loppuu, luovuus loppuu. On niin tarkasti keskityttävä kulloiseenkin päällimmäiseen asiaan. Olen ehtinyt lukea Rytisalon Rouva C:n ja ihastua entistä enemmän, olen ohittanut ensimmäisen kolmanneksen Jane Eyrestä ja saada muistutuksen, miksi klassikot eivät vanhene: vaikka henkilögalleria miljöineen ja juonenkäänteinen voi tuntua nykylukijasta paikoin vieraalta, tärkeät, usein elämän isot teemat säilyvät.

Olen tänä aikana jo monesti pähkinyt, miksi minä ylipäänsä kirjoitan, sillä lukemani kirjat ovat omaan arvioni itsestäni suhteutettuna niin ylivertaisia, niin hyviä. Silti olen saanut aina fiktiossa sanani takaisin ja tullut samaan loppupäätelmään:

Tämä tarina on kerrottava.

***

Kun olen lukenut ja vaikuttunut hyvin eri aikakausiin sijoittuvista tai eri aikakautena kirjoitetuista kirjoista kuin nyt, en voi olla toisaalta väliin hämmästelemättä nykykirjallisuuteen välillä liittyvää kohderyhmäajattelua. Dekkareita isille ja pehmeämpää luettavaa äidille, se on tuttu klisee, mutta liian usein se on myös ulkoisten tai sosiaalisten puitteiden samuutta: YA-kirjat ovat vain nuorille aikuisille, nuoret lukevat nuorten kirjallisuutta, miehet tykkäävät jo kerrotusti äijäillä ja naisille pitää olla pikkaisen romantiikkaa.

Vaan kas kummaa: tunnen miehiä, jotka suosittelevat Jyrki Vainosta tai Juhani Ahoa Reijo Mäen sijaan, ja minä löysin nuorempana syvemmän rakkauteni kirjallisuuteen juuri klassikoista. Ihailin ja ihailen kaukaa fantasiaa (vaikka se ei tunnukaan omimmalta luettavalta), koska siinä maailman luomista tehdään osin tyhjästä ja silti tarkoin siveltimen vedoin, luodaan tavat ja maaston pinnanmuodot, kultit. Realisti ei lähde niin tyhjästä, hänellä on lainattuna todellinen maailma, jonka tapahtumia ja tapoja peilata.

Samastumispinta ei kuitenkaan välttämättä liity ulkoisiin ominaisuuksiin tai sosiaalisen asemaan. Toki yksi tärkeä kirjallisuuden ulottuvuus on se, että kaikki kelpaisivat päähenkilöiksi. Että voisi löytää itsensä, vaikkapa nyt esimerkiksi masennuksen, ja tuntea, että minä olen täällä, joku huomaa minut, joku kertoo minun tarinani.

Mutta miksi kirjailijan on tarinan näkökulmasta kerrottava jokin tarina?

Ainakin itselleni tärkeä syy on myös se, että tämä maailmanmeno huutaa empatiaa apuun. Jotta voisimme ymmärtää toisiamme, meidän on myös rikottava oma kuplamme, antautua vaikka ihan erilaiselle päähenkilölle tarinassa kuin itse olemme, ja yrittää tavoittaa hänen ajatuskulkunsa, hänen syynsä tehdä asia.

Siitä syntyy ymmärrys. Ei siitä, että me löydämme jatkuvasti tarinoissa kopioita itsestämme, vaan myös siitä, että huomaamme vaikkapa sen, miten eri tavalla voi asioihin reagoida, miten voi löytää itsensä monesta, mutta aivan toisin kuin ensin itse kuvitteli.

Tommi Kinnusen Pintti kuvaa kolmen keskenään erilaisen sisaruksen arkea 1950-lukulaisessa lasitehtaassa. Pintti tarkoittaa jätelasia, ja Kinnusen henkilöt ovat maailman reunamilta ja elämän kolhimia; he eivät ole sankareita, eivätkä he välttämättä selviydy kaikesta. Monikaan meistä ei pystyisi samastumaan tuon ajan lasitehtaaseen, ja tuskin hyvän romaanin (senkin ehdin tässä välissä lukea) ihastuneessa vastaanotossa siitä on kysymys.

Lukijat ovat löytäneet teemat, ja elämän peilin niiden takana. Kinnusen henkilöt eivät ole täydellisiä, heidän menneisyyksiinsä liittyy monia kipukohtia, he koettavat elää täysin tavallista arkea monen huolen ja menneisyyden peikon keskellä. Väliin koittaa vapautus, seesteisempi aika, jolloin murheet eivät ole alituiseen läsnä.

Ja eikö juuri sitä elämä ole?

Kun me luemme fiktiivisten henkilöiden vaiheista, me ymmärrämme sekä itsestämme että toisistamme enemmän, sillä olemme hetkeksi asemoituneet näiden henkilöiden maailmaan.

Vaikka se maailma ei vastaisi ulkoisesti ollenkaan meidän omaamme.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

 

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Miksi tarina on kerrottava?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s