Esikoisromaanin tuotantoprosessi opetti minut aikanaan harkitsevaiseksi: opin, ettei mikään ole valmista ennen kuin kaikki on valmista. Opin tiukan tiedonsäätelyn mallin: julkiseen keskusteluun mikin asia vasta sitten, kun kaikki on ihan varmaa.

Romaanin kanssa se onkin eittämättä järkevää. Kun erilaisia käytännön asioihin liittyviä käänteitä on paljon, aika ei huku mutkien suoristamiseen, tiedon oikaisemiseen. Maltti on ehdottomasti valttia. Mutta malttiin on tuntunut hiipivän esikoisen jälkeen myös pelonsekaisia sävyjä. Syynkin ymmärrän: nyt valmisteilla olevalla romaanikäsikirjoituksellani, Tekstillä (puhuttelunimi), ei ole toistaiseksi kustantajaa. Siitä on vasta reilu kolmannes valmiina. Parilta kirjailijakollegalta sen sijaan olen kuullut, että kun käsikirjoitus on ohittanut 50 liuskaa, voi olla melkein varma, että se ei jää kesken, ja siitä tulee valmis käsikirjoitus.

Siinä mitoissa alan Tekstin kanssa olla. Mutta samalla mietin, kahlitseeko itseäni liikaa romaanin ajatus. Uskaltaisiko pelkällä käsikirjoituspohjalla irrotella ajatustensa kanssa myös julkisesti enemmän, heitellä niitä ilmaan – ja vaikka haaveillakin vähän? Esikoisen tuotantoblogi nimittäin opetti minulle sen, miten arvokasta omia ajatuksiaan ja tuntojaan kirjoittamisesta on myös jakaa.

***

Yöuneni jäivät itsestäni riippumattomista syistä viime yönä väliin. Luomeni painavat, tenttiinkin jäi vielä päntättävää tälle illalle. Kuitenkin, kun vietin aamupäiväni muoto-opin tenttikirjan parissa kirjaston hyllyväleissä ja opettelin uutta, osa väsymyksestäni haalistui. Syy oli paitsi kirjaston tunnelmassa, myös tenttikirjassa. Huomaan säihkemäisen innostukseni kielioppiin syttyvän uudelleen ja uudelleen, kun katson ihmisiä, minua alkaa hymyilyttää.

Te ette vielä tiedä. Mitään en lausu ääneen, mutta ajattelen, kun samalla lukiessani mielessäni vilkahtaa Teksti. Toinen elämäni säihkeistä on fiktio. Mietin seuraavien kohtausten teemoja, kosketusta, rakastetuksi tulemisen tarvetta, oikeutta omaan minuuteen, kipeitä ristiriitoja. Kun puolestani nyt kirjoitan tätä kappaletta, tekee mieli vaihtaa tenttikirja käsikirjoitukseen. Murheiden painokin laskee välittömästi. Ja mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän haaveilen siitä, milloin Tekstin ensimmäinen versio voisi valmistua, kuinka ihanaa olisi, kun sen saisi jo purkaa osiksi ja terävöittää juonta, tarinaa, mitä nostaa kaikesta esiin.

Mietin tekstiä rakentaessani yhä enenevissä määrin Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian Anttoo Laurilaa. Miten iso mahdollisuus romaaneissa on vaikuttaa voimakkaasti maalatuin kuvin. Vielä tänään Tekstin luku 12 ei jatku, mutta ehkä viikonloppu soisi sillekin aikansa. Kun minä seuraavaksi kirjoitan, minä aion kuunnella valssia.

Elämän juonikaaviota ei voi ennustaa, mutta kun arkeen mahtuu pieniä haaveita toisesta romaanista, pieniä tuokiokuvia siitä, että onni asuu pienissä hetkissä ja hiljaisia toiveita siitä, että onnenhetket pikku hiljaa suurenisivatkin epäonnen tieltä, jaksaa katsoa tulevaakin muutoin kuin päivän tai viikon päähän.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.