Olen jälleen kerran aivan järjettömän iloinen ja hullaantunut marraskuusta.

Lokakuu meni kaaoksessa. Jouduin liian monena aamuna miettimään, kuka minua arjessani auttaa ja milloin. Se vaikutti ilman muuta tänne blogiinkin. Ensin sanat ehtyivät fiktion puolelta, sen jälkeen täältä. Aikataulut ja järjestelyt täyttivät pään, ajoin kivutkin. Nyt tilanne on onneksi opettajantöideni alkamisen jälkeen tasaantunut.

Niin, ne opettajantyöt. Paluu kolmen vuoden tauon jälkeen opepöydän taakse ei ollut helppo. Kun reilu kolme vuotta sitten lopetin opetusharjoitteluvuoteni opettajankoulutuslaitoksessa ja opetusharjoittelukoulussa, ajattelin jo, palaankohan opepöydän taakse ikinä. Jaoin harjoitteluvuotenani minua opettavat kahtia. Eräs ohjaajani luonnehti minua ”maailman parhaaksi opettajaksi ikinä”. Eräs oli sitä mieltä, etten voi toimia opettajana, koska istun pyörätuolissa. Että se vain ei kerta kaikkiaan käy, en pärjää. Tämä mielipide piti tietenkin toistaa jatkuvasti. Sairauslomia ei saisi olla päivääkään, kenelläkään. Opiskeluvuoteeni mahtui pari pahaa kipujaksoa, tilanteeni oli paljon huonompi kuin nyt. Kevätlukukaudella minua kehotettiinkin harkitsemaan opettajanhaaveitani uudelleen. Olin kuulemma vain taakaksi sekä kollegoilleni että oppilaille, kun poissaoloja on paljon.

Vaikka oppilaat olivat todella mukavia, lähdin varsinkin harjoittelun loppuvaiheessa monesti itkien kotiin. Olin negatiivisesta palautteesta murtunut. Minua lohduttivat tiedekunnan koulutuspäällikön sanat, että tilanteet voivat muuttua nopeastikin, terveydentilassa alkaa uusi, parempi aika. Ja niinhän siinä lopulta näyttää käyvän. Koulutuspäällikkö kannusti minua jatkamaan OKL-vuoteni jälkeenkin, haaveilemaan monesta muustakin. Tietenkin realismi asettaa aina rajansa, mutta ihan yhden ajanjakson perusteella ei kuulemma kannattaisi luopua toivosta.

Tämän kaiken OKL-painolastin vuoksi jännitin ihan hirveästi uuden työyhteisöni vastaanottoa ja omia tuntejani mutta kaikki huoleni osoittautuvat turhiksi. Vastaanotto on ollut jopa lämmin. Oppilastyö on parhaimmillaan todella antoisaa ja nautinnollista. Viimeksi eilen mietin, työksikö tätä oikeasti kutsutaan. Niin innokkaasti seiskani pohtivat yleiskielen ja puhekielen eroja ja vivahteita, kasit oivalsivat kirjallisuuden genreistä paljon. Välituntivalvonnat sentään käyvät säännöllisesti työstä. 😀 Kaikki päivät eivät tietenkään ole yhtä satumaisia, mutta äidinkieleen ja kirjallisuuteen heittäytyminen on joka kerta oma matkansa, usein opellekin kiehtova.

Mitä tekee sitten kirjailija Melander?

***

Nyt viimein tahdon sanoa tämän ääneen, myös itselleni muistutukseksi:

Kyllä minä romaaniparin ajattelin tehdä.

Jo silloin, kun kirjoitin Älä irrotaa, haaveilin romaaniparista eli tekeväni Älä irrotalle itsenäisen jatko-osan. Herkullisia teemoja jäi pöydälle niin paljon, ja nyt tarinan painopiste ja asemointi asettuvat tyystin eriksi. Aloitin myös toista tekstiä ennen paljon puhuttua Tekstiä (voi, kun en viitsi vielä kertoa työnimeä, sillä se saattaisi paljastaa juonesta liikaa 🙂 ), mutta Teksti veti vahvimmin. Aloitin toista tekstiä jo vuosi sitten maaliskuussa, mutta sitten elämä heitti niin, että tuossa käsikirjoituksessa käsitellyt pelonteemat tulivat liian lähelle. Oli otettava etäisyyttä. Viime joulukuussa huomasin, että olin pidätellyt itseäni puolestaan Tekstin kanssa suotta, sillä tarina alkoi purkautua joulunpyhinä väellä ja voimalla. Siitä tiesin, että olen oikealla polulla.

Nyt Tekstin seuraavat isot teemat odottavat seuraavaa sopivaa hetkeä. Ja minä olen onnellinen, että marraskuu on ehtinyt tuoda minulle jo monta inspiroivaa ja elähdyttävää hetkeä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.