Osaankohan enää kirjoittaa?

Se on ajatus, joka hiipii väistämättä mieleeni. Ei blogia kahteen kuukauteen, fiktiota reluun kolmeen, mutta niin paljon, paljon muuta. Jo ennen esikoisromaanini julkaisua päätin, että romaanin jälkeen on aika opiskella, aika valmistua. Ja se päättäväinen mentaalinen tila on pitänyt minut poissa fiktion houkutuksilta, kun gradu on vaatinut leijonanosan aikaa. Nyt on menossa erittäin vaikea kohta. Hyvää aikaa blogille.

Toivun edelleen myös kipujaksosta. Tein alkuvuoden töitä, opiskelin, vähän kaikkea ristikkäin ja päällekkäin, kunnes keho käski minun pysähtyä. Gradu eteni väliin nopeammin, väliin tuskallisen hitaasti lepojaksojen välissä. Huomenna menen kuulemaan professorin arvion teoriaosasta ja kolmeneljännesosasta analyysiosaa. Jännittää, senkin myönnän.

Ja valmistuminen, hui. Jos vain terveys kestää, sekin on kohta ovella.

Nauroin itsekseni jo eilen viimeisellä maisterivaiheen kurssilla, kun se alkoi. Kyllä, osasin kertayrittämällä reitin minulle uuteen rakennukseen, kyllä osasin suunnistaa oikeaan luentosaliin, kyllä, löysin kirjaston hyllyväleistä jo melko rivakkaan etsimäni gradukirjat, vaikka ne olivat eri puolella yliopiston pääkirjastoa.

Joten edellisen puolesta, kyllä: olen kohta valmis. Raju, poukkoileva ja yllättävä yhdeksänvuotinen. Taaksepäin ajatellessa kaipaus ja kipu, surukin, tuntuvat rinnassa vierekkäin. Rakkaus kielioppiin, sitä koeteltiin. Intohimo kielitieteeseen, se kesti kuin kestikin.

Mutta innolla seuraan kirja-alaa. Tarkalla silmällä katson uutisia. Ja janoa jäi vielä sinnekin: minä voin olla vielä tuolla.

Vaan en vielä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.