Viime tiistaina jätin graduni, ”Genetiivisubjekti subjektina”, lopulliseen tarkastukseen. Määräaika oli puoliltaöin. Työstin korjauksia maanantain ja tiistain läpeensä. Sitten tiistaina, puoliltaöin, gradun sähköinen palautusjärjestelmä sylki virheilmoituksen. Yritin korjata asiaa kahteen. Kahdelta otin virheilmoituksesta kuvan, iskin liitteeksi ohjaajani sähköpostiin ja painuin nukkumaan. Kello soi keskiviikkoaamuna kahdeksalta. Olin aloittamassa kolmen päivän äidinkielenopettajansijaisuutta edellisen viikon tapaan.

Gradu tuli lopulta jo yhdeksän jälkeen yliopiston teknisestä tuesta takaisin, kun aamupalan ohessa sen tekniseen tukeen ohjaajani pyynnöstä välitin. Pidin tunnin, kiirehdin välituntivalvontaan, pidin toisen. Ruokavälitunnilla pyysin kollegan tietokonetunnuksia. Palautin graduni viimeistelytietoineen ja jäi vielä reilut kymmenen minuuttia aikaa syödäkin. Kaikki oli ihmeellisen arkista ja touhukasta. Seuraava tunti kolkutteli jo. Olin tehnyt jotain todella isoa, vähän kuin varkain.

Kun pääsin töistä, kirjoitin yksityiselle Facebook-tililleni: Sinä keväänä, kun palautin graduni, tehtiin toriparkkia ja Turku vajosi. Sinä päivänä, kun palautin graduni, tänään, paistoi valoisasti aurinko. ☺️

Torstaina päivitykseni nähnyt työkaverini onnitteli minua opettajainhuoneessa lämpimästi, mutta minä vasta olin sisäistämässä, ettei gradulle oikeasti tarvitsisi tehdä enää mitään. Eilen puolestaan palautin luultavasti viimeisen tenttisuoritukseni koko maisterivaiheessa. Enää muutama tunti tutkimusharjoittelua, sitten todistusanomusta tiedekuntaan.

***

Positiivinen kriisi. Se eittämättä valmistumisen läheneminen on, ja minulle samalla hyvin ristiriitaisen ja kompleksisen ajan päätös. Yhdeksän vuoden aikana oli aikoja, useitakin, jolloin en jaksanut uskoa, että valmistuminen olisi niin mahdollista kuin se on nyt. En vieläkään näemmä uskalla sanoa, että valmistun.

Ja valmistumisen läheneminen muistuttaa myös menetyksestä.

Olin tammikuussakin töissä, kun soitin äidilleni hyppytunnilta. Äidin ääni oli painoksissa ja kummallinen. Paljon oli vialla, mutta äiti ei halunnut tuoda raskasta surua keskelle työpäivääni. Isoisäni, pappa, ei heräisi syöpäleikkauksestaan.

Kaksi tuntia työpäiväni jälkeen olin jo jättämässä sairaalassa jäähyväisiä. Pappa siirtyi sinne, minne maallinen ei yllä. Pappa, joka vakuutti minun aina pärjäävän.

Pappa, joka kysyi viimeaikansa minulta joka kerta nähdessämme, montako tenttiä minulla on jäljellä. Ja jonka kasvoille levisi ylpeys siitä, että hänen tyttärentyttärensä on opettajansijainen. Pilke silmäkulmassa hän vielä viikkoa ennen menehtymistään sairaalan pedillä minulta kyseli, ovatko ne lapset nyt ihan kamalia. Eivät olleet, minä vannoin hymyten. Mutta eilen en voinut sanoa pappalle (taivutan hänen nimensä aina näin), että enää ei ole yhtään tenttiä jäljellä. Että on suuri vaara, että pääset kesällä juhliin. Juu, äiti järjestää juhlat, mamma leipoo lusikkaleivät. Minä lupaan, että saat kakkukahveilla oikein reilun kulmapalan. Juhlan kunniaksi, tietysti, se on kulmapala tai ei mitään, niinhän sinä pienestä pitäen aina olet opettanut.

Minulla on kova ikävä.

Ja sen minä yritän kääntää voimaksi seuraavissa projekteissani.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.