Esikoiskirjailijan elämää: ”Se on elämisen pelottava, juovuttava, turhauttava, riemastuttava onni”

Saan äidiltäni kuvia ja videopuheluita: nyt pestään ikkunat ja lipputanko. Nyt puunataan koti kynttilänjalkoja myöten. Ruudulta kaappaan videopuhelussa kuvan keskellä lapsuudenkotini olohuoneen lattiaa köllöttelevästä kissastamme, joka luimistelee korviaan huvittavasti. Hymyän itsekseni – Nekku ei taida perustaa siivoamisesta. Valmistujaiseni ovat tulevana lauantaina, maisterinpaperit plakkarissa. Soitan siskoni kylään vain siksi, että hän pääsisi ihailemaan kanssani uutta ketterää pyörätuoliani.

Mutta oli minulla hänelle kerrottavaakin.

Siemailin aiemmin päivällä jäälattea hälyisessä kahvilassa Aurajoen rannassa. Tapaamisemme graduohjaajani kanssa järjestyi nopeaan, joten kahvilajärjestely on esteettömyyskysymys. Kuuntelen, esitän tarkentavia kysymyksiä. Pohdimme artikkeliväitöskirjan hahmotelmaa, yhteisartikkelia ja sitä, mitä gradustani voisi ensinnä nostaa artikkelin teemoiksi ja tarjota sitten tieteelliseen aikakauslehti Virittäjään. Professori jatkaa, että seula on kuitenkin kova. Minä kerron, etten ole varma vielä syksyn työtilanteestani ja saan kesän aikaa pohtia, missä aikataulussa haluaisin koettaa mitäkin tehdä. Professori kannustaa minua myös vuoden työhyppyyn opettajatyöelämään, mikäli pitkiä sijaisuuksia tarjoutuu.

Kun selitän asiaa sisarelleni, olen vieläkin häkellyksissäni. Mutta samalla olen jotenkin poikkeuksellisen varma, mistä kaikki johtuu.

Minä valitsin kevättalvella toisin kuin aiemmin.

***

Kun sairastuin kipuun, elin täysin sairauteni ehdoilla. Siedin esimerkiksi  mitä erinäisimpiä lääkkeiden sivu- ja ristikkäisvaikutuksia, sillä niin meidät kaikki opetetaan tekemään. Terveys menee kaiken edelle, niinhän se menee. Mutta vuodet kuluivat, tuli uusia kipujaksoja, uusia operaatioita, paljon joustamisia. Sitten äkkiä minulle valkeni se, miten väärässä tuo logiikka on kroonisten sairauksien kohdalla.

Minua ei voida parantaa. Kaikella hoidollani on vain oireita lievittävä funktio. Samaan aikaan tajusin, miten paljon paremmin voin esimerkiksi aloitettuani taas opettajantyöt. Ihmelääke se ei ole fyysiseen kipuun, mutta miten paljon se auttaakaan pääkopan puolella. Miten virkistävää on kaikkinensa se, että saan tehdä mielekästä työtä mukavien työkaverien kanssa.

Ei sekään tietenkään yksin pelasta, tietenkään. Virkistävyydellä on rajansa, silloin kun tarpeeksi sattuu, senkin koin parin viikon kipujakson keskellä. Toisinaan on vain pakko levätä. Mutta se loi väylän sille ajatukselle, miten hölmöä on keinolla millä hyvänsä asettaa terveys jopa muun elämänlaadunkin edelle. Arjen jaksamisen kannalta usein kun juuri esimerkiksi mielekäs tekeminen on avainasemassa. On paljon helpompaa porskuttaa eteenpäin, kun saa asioihin vastapainoa, perspektiiviä.

Eikä tämä tarkoita sitä, että sairautensa olisi laiminlyötävä. Ainoastaan sitä, että sairaudenhoito pyritäänkin ensisijaisesti mukauttamaan osaksi elämää – ei päinvastoin.

Joten kun kevättalvella osteoporoosilääkitykseni tuli ajankohtaiseksi, siinä oli runsaiden sivuvaikutusten riski ja hyöty kiistanalainen, minä päätin valita: minä tahdon nyt keskittyä graduun ja teinien opettamiseen sijaisuusaikoina. Lopullisten johtopäätösten aika olisi vasta niiden jälkeen.

Ja samana kesänä professori muistuttaa minua vastapäätä pöytää siitä, että jos haluan toteuttaa väitöskirjasuunnitelmani, minun on valittava pääohjaajan lisäksi yksi sivuohjaaja, siis vähintään kaksi ohjaajaa.

***

Kesällä 2016 minä rakastin työstää esikoisromaaniani öisin. Olla yön ja aamun välissä, siinä missä tämän päivän velvollisuudet olivat jo takana, mutta seuraavaa päivää tarvitsisi murehtia vasta aamulla. Kipukierteen vapauttavat tunnit, kivuttomina päivinä vain itsepintainen halu, jopa vapaus, haaveilla ja unelmoida paremmasta, keskellä toista tarinaa, joka oli eri kuin omat haaveeni, mutta yhdessä tarina ja haaveet irrottivat minut työhuoneeni seinistä toisiin todellisuuksiin.

Muistan, miten kaksi vuotta sitten vaikeassa sairaustilanteessa sain voimaa kirjailija Salla Simukan sanoista tuoreille ylioppilaille:

Elämä on täynnä epätietoisuutta. Se on elämisen pelottava, juovuttava, turhauttava, riemastuttava onni.

Elämä on siis täynnä yllätyksiä. Koskaan ei tiedä, mitä vaikkapa terveysasioissa tai muissa asioissa tulee vastaan, valmistuuko väitöskirja, alkaako prosessi, mitä tapahtuu. Tänään kuitenkin onnessani pelko ja turhaumus jäivät taa. Sisimmässäni kaikui juovuttavan riemastuttava onni.

Jos vain jaksaa tehdä lujasti töitä, tulee päiviä, jolloin tuntee itsensä palkituksi.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

 

3 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: ”Se on elämisen pelottava, juovuttava, turhauttava, riemastuttava onni”

  1. Elina sanoo:

    Tänään Hesarissa Pirkko Lahti sanoi, mitkä ovat hyvät edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä: ”Jotakin toivottavaa, jotakin rakastettavaa ja jotakin tehtävää.”

    Pidä näistä kaikista kiinni! Pysykööt kivut poissa tai ainakin ihan pikkiriikkisinä.

    Tykkää

  2. Pirjo sanoo:

    Tsemppiä rakastettava Katsu. Näkökulmasi on sama kuin minulla, tosin vain sivustaseuraajana. Onnea maisterijuhliin, joihin emme kummipojan 50-viotispäivien vuoksi pääse.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s